Muistatteko 1980- luvun perheneuvoloiden perheterapian rottakoe-asetelmat, joissa perheet pantiin kommunikoimaan samalla kun asiantuntija-armeija tarkkaili heitä peililasin takaa, juorusi heistä keskenään ja löysi kaikkien ongelmien syyn huonosta vuorovaikutuksesta, jota korjaamaan perheet pantiin opiskelemaan transaktioanalyysiä: minä olen ok, sinä olet ok, minä en ole ok, sinä et ole ok, minä olen ok, sinä et ole ok, minä en ole ok, sinä olet ok?
90- luvulla peiliseinä poistettiin, jotta perheet pääsivät statisteiksi kuulemaan asiantuntijoiden reflektiota itsestään ja 2000- luvulla alettiin kehittää dialogisuutta, josta tulikin puhejudoa . Sitten perheterapiassa muotiin tuli narratiivisuus, jossa sosiaalityöntekijät kirjasivat hallinto- oikeudelle asiakkaiden avuntarpeet narratiiveiksi siitä, millaisia asiakkaat ja heidän kotinsa ovat.
Perheterapia on tulossa takaisin muotiin. Nyt sillä on tiimirakenne ja uusi nimi; systeeminen lastensuojelun toimintamalli tai Hackneyn malli (Reclaiming Social Work), jolla tarkoitetaan Itä-Lontoon Hackneyn lastensuojelun mullistanutta systeemistä toimintamallia, joka aiotaan juurruttaa myös Suomeen.
Hackneyn malli ei takaa lastensuojelun uudistumista eikä asiakkaiden oikeusturvaa
“Kovan” lastensuojelun ytimeen perustettavien systeemisten yksiköiden, joissa työskentelee konsultoiva sosiaalityöntekijä, sosiaalityöntekijä, lapsityöntekijä, yksikkökoordinaattori ja perheterapeutti (vrt. Hackney:n mallissa “kliinikko”) tehtäväksi on annettu muuttaa lastensuojelu perheitä arvostavaksi, kunnioittavaksi ja osallistavaksi huostaanottoja välttäväksi voimavaralähtöiseksi suhdeperustaiseksi ja menestyväksi toimintakulttuuriksi, jolle on ominaista systeeminen lähestymistapa, työntekijöiden selkeät roolit, asiakkaita koskevan keskustelun ja reflektion suuri määrä ja työntekijöiden lisääntynyt työtyytyväisyys.
Hyvää mallissa on suunniteltu huostaanottojen vähentäminen, asiakaslähtöisyys, turhan byrokratian purkaminen, moninäkökulmaisuus, kaikkien virkojen laittaminen uudelleen hakuun, luottamuksellinen yhteistyö perheen kanssa ja kattava ulkopuolinen tutkimusarviointi mutta vain mikäli nämä todella toteutetaan- mistä ei ole mitään takeita. Suomessa ehdottomat vaatimukset muutosideoiden implementoinnista organisaation kaikille tasoille ovat vesittyneet ja vesittyvät edelleen vain ammatillista edunvalvontaa tukevien osien poimimiseksi asiakkaiden oikeusturvan kustannuksella.
Suomi ei ole Englanti. Täkäläisessä tsaritistisen valtionhallinnon perinteitä noudattavassa lastensuojelun korporatistisessa eturyhmätaloudessa, jolla on loputon kulupiikki, valvontavapaus ja ehtymätön good will ei ole samanlaista uudistumisen pakkoa kuin köyhässä Itä- Lontoossa.
Jo rahoitusanomuksia muistuttavista THL:n Kohti suomalaista systeemistä lastensuojelun toimintamallia- ja Ihmissuhteita rakentava ja ylläpitävä lastensuojelu-työpapereista, joissa asiakaslähtöisyys esiintyy vain päälleliimattuna käsitteenä- saa vaikutelman, että asiantuntijat aikovat kommunikoida lähinnä keskenään- asiakkuuksien välityksellä mm. luomalla keskenään asiakastilanteista hypoteeseja ja toteuttamalla runsasta arviointia, kirjaamista, konsultointia, keskustelua ja reflektiota asiakkaiden tilanteista. Tämän toiminnan asiakkaille tuottamia oikeusturvaongelmia- joista on jo nyt runsaasti näyttöä- ei mainita lainkaan.
Mallin hypetys vaikuttaa paikoitellen jopa fetisistiseltä; sen kuvitellaan ratkovan kaikki sosiaalityön ongelmat. Teksteissä toistuu lause”työskentely Hackneyn mallin mukaisissa systeemisissä yksiköissä on hyvin korkeatasoista” ikään kuin malli itsessään kykenisi varmistamaan laadun ja taikomaan esiin ja yhdistämään sosiaalityön ja terapian parhaat puolet. Samaan aikaan kun halutaan lisää asiakaslähtöisyyttä, dialogia, luottamusta ja resursseja halutaan kuitenkin myös säilyttää vanhaa yksinvaltaa, puhua lapsen äänellä ja rajata ”asiakaskuormia” .
Miten mahtaa käydä asiakastyössä jos jo työpapereissa systeemistä uhkaa tulla itseisarvo ja perustehtävästä systeemin itsensä oikeuttaminen, ylläpitäminen ja uusintaminen?
Outoa on varmuus, jolla työntekijöiden runsaasta keskinäisestä perheitä koskevasta puheesta- jota voidaan kutsua myös juoruiluksi , panetteluksi tai vihapuheeksi- kuvitellaan jalostuvan tiedon runsautta. Vähälle huomiolle jää myös sinänsä kannatettavien tavoitteiden konkretisoiminen ja operationaalistettavuus.
Asiakkaille pelottavinta on se , että Hackneyn mallissa lastensuojelun sosiaalityö johtaa asiakasprosessia ja sille annetaan leijonanosa resursseista.
Huolestuttavaa on myös, että tiimiläiset saavat päättää keitä kutsutaan mukaan asiakasprosessiin ja toimia tulppina ja portinvartijoina perheen ulkopuolisiin kontakteihin. Muu apu on mahdollista hakea vain tiimiläisten kautta, joka takaa sen, että perheen hoitokontaktit lastensuojelukriittiselle taholle todennäköisesti estetään.
Luottamusta ei herätä ryhmälle hajautettu vastuu asiakasprosesseista eikä se, että mallissa pyritään pois työntekijöiden pelkäämästä mutta asiakkaiden oikeusturvaa parantavasta "lastensuojelun juridisoitumiskehityksestä". Epäselväksi jää miten uuden systeemisen ja suhdeperustaisen lastensuojelutyön laillisuus ja valvonta aiotaan taata. Asia katsotaan ilmeisesti merkityksettömäksi sillä siitä ei ole mitään mainintaa. Tympeää ylimielisyyttä osoittaa, että valtaisat lastensuojelun rakenteisiin pesiytyneet oikeusturvaongelmat ja johdon jatkuvat väärinkäytökset kuitataan työpaperissa tyhjällä lupauksella paremmasta tulevaisuudesta: "suhdeperustaisessa lastensuojelutyössä noudatetaan aina lainsäädäntöä."
Kovin kummoista asiakkaiden osallistamista tai dialogisuutta ei vielä ole se, että usein lastensuojelutyöntekijöiden itsensä fabrikoimien "lastensuojeluilmoitusten tullessa asiakkailta kysytään ensin omaa näkemystä tilanteestaan sen sijaan, että tiedettäisiin etukäteen tai heidän puolesta". Muodollinen kuuleminen ei ole tähänkään asti taannut osallisuutta tai estänyt paremmin- ja puolestatietämistä. Avoimeksi aiottu dialogi typistyy käytännössä helposti tekniseksi.
Ihmetystä herättää, miten taataan erilaisten ja eri teorioista nousevien menetelmien joustava ja tapauskohtainen käyttö kun työntekijöiden koulutus, hoitofilosofia ja työmenetelmät ja -välineet perustuvat psykoanalyysiin, jota sovelletaan lähes kaikkiin asiakastapauksiin?
Kallis ja asiantuntijalähtöinen malli voi lisätä huostia ja lastensuojelun kustannuksia
Kriittinen lukija epäilee, että Suomessa omalakinen ja suljettu tiimityö tulee kasvattamaan- ei vähentämään- huostaanottojen määrää. Lastensuojelun suhdeperustaisuus ja monitoimijuus takaa sen, että asiakkaille yhden riesan muodostavasta joko avohuollon tukitoimi (esim. perhetyö) tai huostaanotto-asetelmasta siirrytään usean riesan muodostavaan sekä avohuollon tukitoimia (perhetyö, perhekuntoutus ) että huostaanotto-asetelmaan. Professori Ray Jonesin varoitukset palveluimploosiosta eivät ole turhia. Malli takaa täystyöllisyyden sosiaalialan asiantuntijoille ja palveluntuottajille mutta sen hyödyistä suomalaisille asiakkaille ei ole näyttöä.
Malli, joka vaatii useita työntekijöitä ( 6-8 kpl) per perhe on myös hyvin kallis. Kannattaako kestävyysvajeessa pilotoida mallia, jonka käyttöönottoon ei todellisuudessa ehkä ole resursseja?
On selvää, että Hackneyn työntekijävaltainen malli ei kestä suomalaisen naisvaltaisen sosiaali-alan äitiyslomia ja kotihoidontuen jaksoja. Pienissä yksiköissä mallin toimivuuden vaarantaa jo muutaman työntekijän sairasloma tai täyttämätön virka.
Konsultoiville sosiaalityöntekijöille lankeaa mallissa kohtuuton työkuorma ja kaksijakoinen rooli sekä yksikön johtajina että työntekijöinä ja sekä tuomioistuinten että työryhmän asiantuntijoina. Miten tämä auttaa työssä jaksamista ja asiakkaille luvattuja pysyviä hoitokontakteja?
Jos malli on osallistava ja lapsi- ja perhelähtöinen, miksi sen suunnitteluun ei ole osallistunut palvelunkäyttäjiä?
Miksi sosiaalityöntekijä tai perheterapeutti - eikä asiakas- kokoaa palvelupaketit ja hoitaa kontaktit hoitotahoille? Läpinäkyvämpää ja osallistavampaa olisi, että asiakas kommunikoisi suoraan palveluntarjoajan kanssa- ilman rikkinäisen puhelimen efektiä tuottavan sosiaalityöntekijän sekaantumista; ennakkotiedotusta, fabrikoituja asiakirjoja, psykiatrista roskien kierrätystä ja heikkolaatuista konsultaatio- ja ”tulkkaus”palvelua.
Jos malli on asiakaslähtöinen miksi sitä lobataan viranomaislähtöisesti työntekijöille- ei asiakkaille- aiheutuvilla eduilla: lisääntyvänä alalle hakeutumisella, työssä jaksamisella ja -viihtyvyydellä, urakehityksellä jne.
Sosiaalityössä on ollut vuosikymmenestä toiseen tapana uskoa asiantuntijavaltaan ja -viisauteen ja takertua ristiriitaisiinkin muoti- ideologioihin ja -teorioihin, vieläpä luulotellen niitä ratkaisuiksi kaikille ja kaikkiin ongelmiin.
Hackneyn malli on hyvä, suorastaan liian näppärä ratkaisu suomalaisten sosiaalityöntekijöiden työpaikkojen, ammatillisen edunvalvonnan ja vallan- ja reviirinlaajennushankkeiden lisäämisen välineeksi. Sen hyöty asiakkaille sen sijaan jää toteennäyttämättä.
Varokaa- perheterapia tulee taas
Hackneyn malli perustuu psykoanalyyttiseen perheterapiaan, jolla on Freudilaisen psykokulttuurin hallitsemassa Suomessa käsittämättömän vankka jalansija. Unohtumaan on päässyt, että:
-Perheterapian juuret ovat psykoosien hoidossa ja sen näkökulma on häiriö- orientoitunut ja patologisoiva. Miten asiakkaita hyödyttää, ettei heitä Hackneyn mallin myötä enää nähdä suoraan ongelmina vaan vain ongelmallisena osana lastensuojelua käyttävien perheiden ongelmallista perhesysteemiä?
-Perheterapia pohjautuu psykoanalyysiin, joka tuo terapiaan virheellisiä ja vanhentuneita uskomuksia ja asiakasprosessia ja tosiseikkaselvittelyä vinouttavia olettamia mm. traumaolettaman, vuorovaikutushäiriöolettaman ja olettaman ongelmien ylisukupolvisesta periytymisestä.
-Perheterapia on hidasta ja kallista. Varsinaiset perheterapiaprosessit kestävät yleensä 1–3 vuotta.
-Perheterapia on asiantuntijavaltaista, elitististä eikä huomioi luokkaeroja: työväenluokkaisten perheiden kommunikaatiotavat patologisoidaan helposti ja heidän vuorovaikutusverkostonsa koetaan lapsille vahingollisina.
-Perheterapia liioittelee perheen merkitystä. Perheenjäsenillä on nykyisin lukuisia perheestä ja suvusta erillisiä viiteryhmiä ja vuorovaikutusympäristöjä, jotka sivuutetaan terapiassa.
-Perheterapia perustuu puhehoitoon, jonka tehosta ei ole näyttöä ja joka edellyttää lastensuojelun orwellilaisen uuskielen hallintaa.
-Puhuminen tai asiakkaita koskevien keskustelujen korkea taso tuskin auttaa köyhyydestä, työttömyydestä, hoitamattomista sairauksista ja puuttuvista palveluista kärsivää asiakasta.
-Perheterapia ei ole demokraattista eikä tunnusta monitietäjyyttä. Se vaatii perheenjäseniä omaksumaan terapeutin usein virheellisen näkemyksen perheen ongelmista. Perheterapiaan osallistuvilta perheenjäseniltä- vaikka näiden ongelmat liittyisivät köyhyyteen tai palvelujen puutteeseen- edellytetään valmiutta nähdä perheen tai perheenjäsenten ongelmat vuorovaikutuksellisina.
Uuden muotivillityksen rahoittamisen sijaan lastensuojelussa voitaisiinkin pohtia ja toteuttaa Lokakuun liikkeen muutosehdotuksia tai psykiatrian erikoislääkäri Ben Furmanin James Daviesin kirjan "Cracked – Why Psychiatry is Doing More Harm Than Good" esipuheessa esittämiä uudistusideoita esim:
Meidän tulisi ottaa potilaiden, kokemusasiantuntijoiden ja omaisten ääni kuuleviin korviin. Meidän pitäisi kerätä palvelujen käyttäjiltä ja heidän omaisiltaan aktiivisesti palautetta ja pyytää heitä osallistumaan aktiivisesti toimivien ja heitä palvelevien järjestelmien suunnitteluun.
Meidän tulisi kokonaan kyseenalaistaa sokea uskomme psykoterapian autuaaksi tekevään vaikutukseen. Ihmiset hyötyvät yhtä lailla muistakin, yhteiskunnalle huomattavasti edullisemmista auttamisen muodoista kuten vertaistuesta, kokemusasiantuntijoiden tuesta, tietoisuustaitojen opettelemisesta, internetin itseapuohjelmista, kursseista, maallikoiden ohjaamista keskusteluryhmistä jne. Ihmisiä voidaan auttaa monilla menetelmillä ja meillä on suoranainen velvollisuus kiinnostua vakavasti erilaisista edullisista ja kansalaisten tarpeisiin skaalautuvista avun muodoista.
Meidän tulisi luopua ajatuksesta, että päätöksenteon tulee olla ammattilaisten käsissä.
Keksitkö kuka puuttuu kaavion kuvaamasta asiakaslähtöisestä yhteistyöstä?
90- luvulla peiliseinä poistettiin, jotta perheet pääsivät statisteiksi kuulemaan asiantuntijoiden reflektiota itsestään ja 2000- luvulla alettiin kehittää dialogisuutta, josta tulikin puhejudoa . Sitten perheterapiassa muotiin tuli narratiivisuus, jossa sosiaalityöntekijät kirjasivat hallinto- oikeudelle asiakkaiden avuntarpeet narratiiveiksi siitä, millaisia asiakkaat ja heidän kotinsa ovat.
Perheterapia on tulossa takaisin muotiin. Nyt sillä on tiimirakenne ja uusi nimi; systeeminen lastensuojelun toimintamalli tai Hackneyn malli (Reclaiming Social Work), jolla tarkoitetaan Itä-Lontoon Hackneyn lastensuojelun mullistanutta systeemistä toimintamallia, joka aiotaan juurruttaa myös Suomeen.
Hackneyn malli ei takaa lastensuojelun uudistumista eikä asiakkaiden oikeusturvaa
“Kovan” lastensuojelun ytimeen perustettavien systeemisten yksiköiden, joissa työskentelee konsultoiva sosiaalityöntekijä, sosiaalityöntekijä, lapsityöntekijä, yksikkökoordinaattori ja perheterapeutti (vrt. Hackney:n mallissa “kliinikko”) tehtäväksi on annettu muuttaa lastensuojelu perheitä arvostavaksi, kunnioittavaksi ja osallistavaksi huostaanottoja välttäväksi voimavaralähtöiseksi suhdeperustaiseksi ja menestyväksi toimintakulttuuriksi, jolle on ominaista systeeminen lähestymistapa, työntekijöiden selkeät roolit, asiakkaita koskevan keskustelun ja reflektion suuri määrä ja työntekijöiden lisääntynyt työtyytyväisyys.
Hyvää mallissa on suunniteltu huostaanottojen vähentäminen, asiakaslähtöisyys, turhan byrokratian purkaminen, moninäkökulmaisuus, kaikkien virkojen laittaminen uudelleen hakuun, luottamuksellinen yhteistyö perheen kanssa ja kattava ulkopuolinen tutkimusarviointi mutta vain mikäli nämä todella toteutetaan- mistä ei ole mitään takeita. Suomessa ehdottomat vaatimukset muutosideoiden implementoinnista organisaation kaikille tasoille ovat vesittyneet ja vesittyvät edelleen vain ammatillista edunvalvontaa tukevien osien poimimiseksi asiakkaiden oikeusturvan kustannuksella.
Suomi ei ole Englanti. Täkäläisessä tsaritistisen valtionhallinnon perinteitä noudattavassa lastensuojelun korporatistisessa eturyhmätaloudessa, jolla on loputon kulupiikki, valvontavapaus ja ehtymätön good will ei ole samanlaista uudistumisen pakkoa kuin köyhässä Itä- Lontoossa.
Jo rahoitusanomuksia muistuttavista THL:n Kohti suomalaista systeemistä lastensuojelun toimintamallia- ja Ihmissuhteita rakentava ja ylläpitävä lastensuojelu-työpapereista, joissa asiakaslähtöisyys esiintyy vain päälleliimattuna käsitteenä- saa vaikutelman, että asiantuntijat aikovat kommunikoida lähinnä keskenään- asiakkuuksien välityksellä mm. luomalla keskenään asiakastilanteista hypoteeseja ja toteuttamalla runsasta arviointia, kirjaamista, konsultointia, keskustelua ja reflektiota asiakkaiden tilanteista. Tämän toiminnan asiakkaille tuottamia oikeusturvaongelmia- joista on jo nyt runsaasti näyttöä- ei mainita lainkaan.
Mallin hypetys vaikuttaa paikoitellen jopa fetisistiseltä; sen kuvitellaan ratkovan kaikki sosiaalityön ongelmat. Teksteissä toistuu lause”työskentely Hackneyn mallin mukaisissa systeemisissä yksiköissä on hyvin korkeatasoista” ikään kuin malli itsessään kykenisi varmistamaan laadun ja taikomaan esiin ja yhdistämään sosiaalityön ja terapian parhaat puolet. Samaan aikaan kun halutaan lisää asiakaslähtöisyyttä, dialogia, luottamusta ja resursseja halutaan kuitenkin myös säilyttää vanhaa yksinvaltaa, puhua lapsen äänellä ja rajata ”asiakaskuormia” .
Miten mahtaa käydä asiakastyössä jos jo työpapereissa systeemistä uhkaa tulla itseisarvo ja perustehtävästä systeemin itsensä oikeuttaminen, ylläpitäminen ja uusintaminen?
Outoa on varmuus, jolla työntekijöiden runsaasta keskinäisestä perheitä koskevasta puheesta- jota voidaan kutsua myös juoruiluksi , panetteluksi tai vihapuheeksi- kuvitellaan jalostuvan tiedon runsautta. Vähälle huomiolle jää myös sinänsä kannatettavien tavoitteiden konkretisoiminen ja operationaalistettavuus.
Asiakkaille pelottavinta on se , että Hackneyn mallissa lastensuojelun sosiaalityö johtaa asiakasprosessia ja sille annetaan leijonanosa resursseista.
Huolestuttavaa on myös, että tiimiläiset saavat päättää keitä kutsutaan mukaan asiakasprosessiin ja toimia tulppina ja portinvartijoina perheen ulkopuolisiin kontakteihin. Muu apu on mahdollista hakea vain tiimiläisten kautta, joka takaa sen, että perheen hoitokontaktit lastensuojelukriittiselle taholle todennäköisesti estetään.
Luottamusta ei herätä ryhmälle hajautettu vastuu asiakasprosesseista eikä se, että mallissa pyritään pois työntekijöiden pelkäämästä mutta asiakkaiden oikeusturvaa parantavasta "lastensuojelun juridisoitumiskehityksestä". Epäselväksi jää miten uuden systeemisen ja suhdeperustaisen lastensuojelutyön laillisuus ja valvonta aiotaan taata. Asia katsotaan ilmeisesti merkityksettömäksi sillä siitä ei ole mitään mainintaa. Tympeää ylimielisyyttä osoittaa, että valtaisat lastensuojelun rakenteisiin pesiytyneet oikeusturvaongelmat ja johdon jatkuvat väärinkäytökset kuitataan työpaperissa tyhjällä lupauksella paremmasta tulevaisuudesta: "suhdeperustaisessa lastensuojelutyössä noudatetaan aina lainsäädäntöä."
Kovin kummoista asiakkaiden osallistamista tai dialogisuutta ei vielä ole se, että usein lastensuojelutyöntekijöiden itsensä fabrikoimien "lastensuojeluilmoitusten tullessa asiakkailta kysytään ensin omaa näkemystä tilanteestaan sen sijaan, että tiedettäisiin etukäteen tai heidän puolesta". Muodollinen kuuleminen ei ole tähänkään asti taannut osallisuutta tai estänyt paremmin- ja puolestatietämistä. Avoimeksi aiottu dialogi typistyy käytännössä helposti tekniseksi.
Ihmetystä herättää, miten taataan erilaisten ja eri teorioista nousevien menetelmien joustava ja tapauskohtainen käyttö kun työntekijöiden koulutus, hoitofilosofia ja työmenetelmät ja -välineet perustuvat psykoanalyysiin, jota sovelletaan lähes kaikkiin asiakastapauksiin?
Kallis ja asiantuntijalähtöinen malli voi lisätä huostia ja lastensuojelun kustannuksia
Kriittinen lukija epäilee, että Suomessa omalakinen ja suljettu tiimityö tulee kasvattamaan- ei vähentämään- huostaanottojen määrää. Lastensuojelun suhdeperustaisuus ja monitoimijuus takaa sen, että asiakkaille yhden riesan muodostavasta joko avohuollon tukitoimi (esim. perhetyö) tai huostaanotto-asetelmasta siirrytään usean riesan muodostavaan sekä avohuollon tukitoimia (perhetyö, perhekuntoutus ) että huostaanotto-asetelmaan. Professori Ray Jonesin varoitukset palveluimploosiosta eivät ole turhia. Malli takaa täystyöllisyyden sosiaalialan asiantuntijoille ja palveluntuottajille mutta sen hyödyistä suomalaisille asiakkaille ei ole näyttöä.
Malli, joka vaatii useita työntekijöitä ( 6-8 kpl) per perhe on myös hyvin kallis. Kannattaako kestävyysvajeessa pilotoida mallia, jonka käyttöönottoon ei todellisuudessa ehkä ole resursseja?
On selvää, että Hackneyn työntekijävaltainen malli ei kestä suomalaisen naisvaltaisen sosiaali-alan äitiyslomia ja kotihoidontuen jaksoja. Pienissä yksiköissä mallin toimivuuden vaarantaa jo muutaman työntekijän sairasloma tai täyttämätön virka.
Konsultoiville sosiaalityöntekijöille lankeaa mallissa kohtuuton työkuorma ja kaksijakoinen rooli sekä yksikön johtajina että työntekijöinä ja sekä tuomioistuinten että työryhmän asiantuntijoina. Miten tämä auttaa työssä jaksamista ja asiakkaille luvattuja pysyviä hoitokontakteja?
Jos malli on osallistava ja lapsi- ja perhelähtöinen, miksi sen suunnitteluun ei ole osallistunut palvelunkäyttäjiä?
Miksi sosiaalityöntekijä tai perheterapeutti - eikä asiakas- kokoaa palvelupaketit ja hoitaa kontaktit hoitotahoille? Läpinäkyvämpää ja osallistavampaa olisi, että asiakas kommunikoisi suoraan palveluntarjoajan kanssa- ilman rikkinäisen puhelimen efektiä tuottavan sosiaalityöntekijän sekaantumista; ennakkotiedotusta, fabrikoituja asiakirjoja, psykiatrista roskien kierrätystä ja heikkolaatuista konsultaatio- ja ”tulkkaus”palvelua.
Jos malli on asiakaslähtöinen miksi sitä lobataan viranomaislähtöisesti työntekijöille- ei asiakkaille- aiheutuvilla eduilla: lisääntyvänä alalle hakeutumisella, työssä jaksamisella ja -viihtyvyydellä, urakehityksellä jne.
Sosiaalityössä on ollut vuosikymmenestä toiseen tapana uskoa asiantuntijavaltaan ja -viisauteen ja takertua ristiriitaisiinkin muoti- ideologioihin ja -teorioihin, vieläpä luulotellen niitä ratkaisuiksi kaikille ja kaikkiin ongelmiin.
Hackneyn malli on hyvä, suorastaan liian näppärä ratkaisu suomalaisten sosiaalityöntekijöiden työpaikkojen, ammatillisen edunvalvonnan ja vallan- ja reviirinlaajennushankkeiden lisäämisen välineeksi. Sen hyöty asiakkaille sen sijaan jää toteennäyttämättä.
Varokaa- perheterapia tulee taas
Hackneyn malli perustuu psykoanalyyttiseen perheterapiaan, jolla on Freudilaisen psykokulttuurin hallitsemassa Suomessa käsittämättömän vankka jalansija. Unohtumaan on päässyt, että:
-Perheterapian juuret ovat psykoosien hoidossa ja sen näkökulma on häiriö- orientoitunut ja patologisoiva. Miten asiakkaita hyödyttää, ettei heitä Hackneyn mallin myötä enää nähdä suoraan ongelmina vaan vain ongelmallisena osana lastensuojelua käyttävien perheiden ongelmallista perhesysteemiä?
-Perheterapia pohjautuu psykoanalyysiin, joka tuo terapiaan virheellisiä ja vanhentuneita uskomuksia ja asiakasprosessia ja tosiseikkaselvittelyä vinouttavia olettamia mm. traumaolettaman, vuorovaikutushäiriöolettaman ja olettaman ongelmien ylisukupolvisesta periytymisestä.
-Perheterapia on hidasta ja kallista. Varsinaiset perheterapiaprosessit kestävät yleensä 1–3 vuotta.
-Perheterapia on asiantuntijavaltaista, elitististä eikä huomioi luokkaeroja: työväenluokkaisten perheiden kommunikaatiotavat patologisoidaan helposti ja heidän vuorovaikutusverkostonsa koetaan lapsille vahingollisina.
-Perheterapia liioittelee perheen merkitystä. Perheenjäsenillä on nykyisin lukuisia perheestä ja suvusta erillisiä viiteryhmiä ja vuorovaikutusympäristöjä, jotka sivuutetaan terapiassa.
-Perheterapia perustuu puhehoitoon, jonka tehosta ei ole näyttöä ja joka edellyttää lastensuojelun orwellilaisen uuskielen hallintaa.
-Puhuminen tai asiakkaita koskevien keskustelujen korkea taso tuskin auttaa köyhyydestä, työttömyydestä, hoitamattomista sairauksista ja puuttuvista palveluista kärsivää asiakasta.
-Perheterapia ei ole demokraattista eikä tunnusta monitietäjyyttä. Se vaatii perheenjäseniä omaksumaan terapeutin usein virheellisen näkemyksen perheen ongelmista. Perheterapiaan osallistuvilta perheenjäseniltä- vaikka näiden ongelmat liittyisivät köyhyyteen tai palvelujen puutteeseen- edellytetään valmiutta nähdä perheen tai perheenjäsenten ongelmat vuorovaikutuksellisina.
Uuden muotivillityksen rahoittamisen sijaan lastensuojelussa voitaisiinkin pohtia ja toteuttaa Lokakuun liikkeen muutosehdotuksia tai psykiatrian erikoislääkäri Ben Furmanin James Daviesin kirjan "Cracked – Why Psychiatry is Doing More Harm Than Good" esipuheessa esittämiä uudistusideoita esim:
Meidän tulisi ottaa potilaiden, kokemusasiantuntijoiden ja omaisten ääni kuuleviin korviin. Meidän pitäisi kerätä palvelujen käyttäjiltä ja heidän omaisiltaan aktiivisesti palautetta ja pyytää heitä osallistumaan aktiivisesti toimivien ja heitä palvelevien järjestelmien suunnitteluun.
Meidän tulisi kokonaan kyseenalaistaa sokea uskomme psykoterapian autuaaksi tekevään vaikutukseen. Ihmiset hyötyvät yhtä lailla muistakin, yhteiskunnalle huomattavasti edullisemmista auttamisen muodoista kuten vertaistuesta, kokemusasiantuntijoiden tuesta, tietoisuustaitojen opettelemisesta, internetin itseapuohjelmista, kursseista, maallikoiden ohjaamista keskusteluryhmistä jne. Ihmisiä voidaan auttaa monilla menetelmillä ja meillä on suoranainen velvollisuus kiinnostua vakavasti erilaisista edullisista ja kansalaisten tarpeisiin skaalautuvista avun muodoista.
Meidän tulisi luopua ajatuksesta, että päätöksenteon tulee olla ammattilaisten käsissä.
Keksitkö kuka puuttuu kaavion kuvaamasta asiakaslähtöisestä yhteistyöstä?
