kuvakaappaus Idealista Keiden tarinat kuulemme?
On äärimmäisen harvinaista löytää lastensuojelusta kertovia juttuja, jotka ottavat esiin myös lastensuojelujärjestelmän puutteet ja asiakkaan kokemuksen avunhausta.
Suomalaiset lastensuojelutoimijat eivät julkaise kertomuksia, jotka eivät sovi perinteiseen lastensuojelua ylevöittävään auttamisnarratiiviin, vaikka kansalaisten kokemuksia lastensuojelusta värittävät yhä useammin kuulemisen ja kunnioituksen puute, mielivaltaiset ja väärät päätökset, lasten tarpeita vastaamattomat vaihtuvat sijoituspaikat , vieraannuttaminen ja kemiallinen väkivalta.
Yllättäen Idealista-sivusto, jolla ei ole mitään tekemistä lastensuojelun kanssa on julkaissut seuraavan elämänmakuisen jutun:
"Hanna Lehtinen, 28, otettiin huostaan viisivuotiaana. Aikuisena hän hakeutui töihin lastenkotiin, jotta näkisi, millaista siellä on.
Heräsin vieraan ihmisen sylissä vieraassa autossa. Olin viisivuotias ja peloissani. Minut vietiin lastenkotiin. Pääsin sieltä neljän kuukauden kuluttua. Vannoin, että noihin laitoksiin en enää mene.
Äitini on alkoholisti. Meitä tyttäriä on kolme, jokaisella eri isä. Pikkusiskoni syntyi, kun olin 12-vuotias. Lintsasin koulusta ja hoidin vauvaa, kun äiti istui baarissa. Kun kävin kahvilassa iltatöissä, otin vauvan mukaan.
15-vuotiaana menin sosiaalitoimistoon ja pyysin apua. Mitään ei tapahtunut. Äiti lähti ryyppäämään ja jätti pikkusiskoni kännisen miesystävänsä luo. Annoin äidille kaksi vaihtoehtoa: joko haen siskon tai joku muu hakee.
Äiti kielsi minua hakemasta. Soitin päivystävään lastensuojelunumeroon. Pikkusiskoni otettiin huostaan ja vietiin lastenkotiin, sieltä toiseen ja kolmanteen.
Koti tädin luota
Siskoni itki lastenkodissa ikävää. Minä itkin kotona tyynyyni.
Olin raivoissani ja tyrmistynyt. Olin ajatellut, että minut ja pikkusiskoni sijoitettaisiin samaan laitokseen, jossa olisin voinut huolehtia siskostani. Jouduin kuitenkin jäämään äitini luo.
Miksei kukaan aikuinen ollut huolissaan minusta? Isosiskoni asui isänsä luona, oma isäni oli kuollut. Äiti ryyppäsi. Väistelin lyöntejä ja pakenin kotoa.
Muutin poikakaverini luo. Kun suhde lopahti, kysyin isäni siskolta, saisinko asua heidän perheessään. Kun täti seuraavana päivänä sanoi kyllä, keräsin kiireesti tavarani. Olin saanut kodin.
Sijaisäiti siskolle
Kun täytin kahdeksantoista, halusin pikkusiskoni sijaisäidiksi. Minulle sanottiin, että olin siihen liian nuori. Isosiskoni sen sijaan kelpaisi. Hän oli 25-vuotias, töissä ja perheellinen.
Äiti suostui tähän. 7-vuotiaana pikkusiskoni sai lopulta oikean kodin.
Tuntui kuin taakka olisi pudonnut harteiltani. Pikkusisko oli turvassa, eikä minun tarvinnut huolehtia hänestä. Olin 20-vuotias, ja voisin keskittyä omaan elämääni. Ajatus oli outo, sillä olin huolehtinut siskostani ja äidistäni pikkutytöstä asti.
Minusta oli tullut päättäväinen, ylivahva. Nainen, joka selviytyi kaikesta.
Välillä olin liian kova, toisinaan liian herkkä. En osannut säädellä tunteitani. Joskus pienet pettymykset paisuivat valtaviksi. Minut saattoi vallata epämääräinen pahan olon tunne, joka kumpusi lapsuudesta.
En osaa vieläkään nimetä tunnetta. Se on ahdistusta, levottomuutta.
Aikuiset eivät reagoineet
Toivoin, että aikuiset olisivat kysyneet, mitä minulle kuuluu. Päiväkodissa olin aamun ensimmäinen ja iltapäivän viimeinen lapsi. Äidin tai muun hakijan humalaa katsottiin läpi sormien.
Koulussa minua kiusattiin. Olin bitch ja anorektikko, vaatteitani arvosteltiin.
Yläkoulussa minut lähetettiin koulukuraattorille ja psykologille. Toivoin, että psykologi auttaisi minua käsittelemään tunteitani, mutta hän vain kuunteli. Minulle suunniteltiin lääkitystä. Ajattelin, että yhtään pilleriä en ota.
Olen onnellinen, etten päätynyt nuorisokotiin. En olisi pärjännyt siellä.
Töihin lastenkotiin
Keskiarvoni peruskoulusta on 8,6. Valmistuin mielenterveys- ja päihdetyön lähihoitajaksi kuten isosiskoni. Työskentelin mielenterveyskuntoutujien ja vanhusten parissa, kunnes päätin hakea töihin yksityiseen lastenkotiin.
Minulle oli jäänyt trauma laitoksesta, johon jouduin viisivuotiaana. Halusin nähdä, millaista lasten arki on lastenkodissa.
Tunsin, että minulla on voimaa ja ymmärrystä auttaa lapsia. Kun olin työskennellyt lastenkodissa vuoden, johtaja nimitti minut työntekijöiden lähiesimieheksi. Kun hän oli poissa, vastasin lastenkodin toiminnasta.
Ystävystyimme johtajan kanssa. Hänellä oli terapeutin koulutus. Pystyin puhumaan hänen kanssaan lapsuudestani ja tunteistani. Se oli onneni.
Lopulta tunsin, etten enää riittänyt työssäni. Toimin ohjaajana lastenkodin erityisen tuen yksikössä, jossa lapset oireilivat rajusti. Siirryin lastenhoitajaksi päiväkotiin. Päätin opiskella sairaanhoitajaksi, ehkä jopa lääkäriksi.
Äiti raitistui
Haluan, että läheisilläni on kaikki hyvin. Isosisko on nykyään seinänaapurini samassa rivitalossa. Pikkusisko on 16-vuotias ja opiskelee parturi-kampaajaksi.
Ilman siskojani en olisi selvinnyt. Saan heiltä voimaa.
Isosisko osti aikoinaan minulle kännykän ja sanoi, että soita milloin tahansa, haen sinut. Soitin usein. Sisko tuli aina ja haki minut autolla kotiinsa.
Minulla ja äidillä on nykyisin hyvät välit. Ajattelen, että hän on ihminen, jota ei kohdattu ja joka ei kohdannut ketään. Hän vietti lapsuutensa seitsemässä eri lastenkodissa. Minusta on ihanaa, että äiti on raitistunut, löytänyt viinaa paremman tarkoituksen elämälleen.
Myös minulla on hyvä olo. Elämässäni on ollut paljon vastoinkäymisiä, mutta olen pystynyt kohtaamaan ne. Tunnen, että olen selvinnyt niistä voittajana.”
Idealista 6.4.2017https://www.idealista.fi/hanna-huostaanotettiin-lapsena-meni-aikuisena-toihin-lastenkotiin/
Mitä Hannan tarinasta voi oppia?
Olisi mukavaa, jos Hannalle ja hänen kohtalontovereilleen voisi kertoa, että nykyisin he saavat lastensuojelusta parempaa apua nopeammin.
Heidän selviytymisensä on valitettavasti edelleen heidän oman vahvuutensa ja päättäväisyytensä varassa.
Opiskelu ja raittius pitää tiellä
Hannan onni oli että hän sai asua ja käydä koulunsa lastensuojelulaitoksen sijaan tätinsä luona. Sijaishuolto tuskin olisi mahdollistanut hyvää portit työelämään avannutta päästötodistusta.
Viisasta oli kieltäytyä myös koulupsykologin suunnittelemasta psyykelääkityksestä. Nykyisin kieltäytyminen olisi vaikeampaa ja johtaisi todennäköisesti vähintään huostaanotolla uhkaamiseen.
Nykyisessä lastensuojelussa Hannan tapaiset lapset otettaisiin automaattisesti huostaan edelleenkin vaihtuviin ja valvomattomiin sijaishuoltopaikkoihin koko lapsuuden ajaksi "ylisukupolvisten ongelmien ehkäisemiseksi".
Niin lasten kuin vanhempien päihdeongelmien hoito estyisi edelleen psykoanalyyttisen viitekehyksen takia ja jäisi vertaistuen varaan. Psykoanalyytikkojen asenteelliset käsitykset päihteidenkäyttäjistä vaikuttavat kohtalokkaasti päihdeongelmien hoitoon Suomessa ja aiheuttavat yhä potilaiden hoidon eväämistä ja pompottelua päihdehuollon ja psykiatrian.
Luotettavat kuulijat ja tukijat löytyvät läheisistä
Hannan onni oli myös , että hän sai terapiansa luotetulta ystävältä ja työnantajalta. Avautuminen lastensuojelutaustasta kunnallisessa psykoterapiassa olisi voinut vaarantaa Hannan ammatillisen asiantuntijuuden, osallisuuden, äitiyden ja perheen ja tuottaa Hannan ja hänen lastensa kiusaksi 120 vuotta arkistoitavat usein valheelliset asiakirjat.
Hannan lähteminen sosiaalialalle ja ammattilaisstatus saattoi suojella häntä ylisukupolvisten ongelmien periyttäjän leimalta mutta myös turhauttaa. Voi vain arvailla ristiriitoja, joita sosiaalityön sukupuolitettuihin ja syrjiviin teorioihin ja käytäntöihin tutustuminen on nuoressa lastensuojelutaustaisessa äidissä aiheuttanut.
Sosiaalityössä tarvittaisiin ihmisiä, joilla on omakohtaista kokemusta lastensuojelusta, jotta lastensuojelun tutkimuksesta ei muodostuisi moralistisiin virhepäätelmiin perustuvaa sosiaalityön ammatillista edunvalvontaa ja imagonkohotusta ja ammatillisista käytännöistä pelkkää köyhien elämäntapavalvontaa.
Vain hyvin harvat havaitsevat kirkkaasti tai tuntevat omakohtaisesti sosiaalipalvelujärjestelmän toimintatavat. Äkkiseltään tulee mieleen vain Riitta Granfelt, Anna Kontula, Janne Kivivuori, Susanna Hyväri, Tuula Helne, Johanna Hiitola, Päivi Rissanen ja Jaana Vuori. Heistäkään kukaan ei toimi käytännön sosiaalityössä.
Hannan valintaa jättää lastensuojelutyö- joka olisi ennen pitkää johtanut ammatillisuusihanteen vinoutumiseen ja loppuunpalamiseen- voi pitää viisaana ratkaisuna. Lapsibisneksessä riehuva sota ei kaipaa enää yhtään enempää uhreja.
Luja tahto ja anteeksianto vie läpi harmaan kiven
Tyttären anteeksiantoa seitsemässä eri lastenkodissa lapsuutensa viettäneelle äidilleen pidettäisiin nykyisin epäilyttävänä kristillisenä hömpötyksenä. Koti-ikävää, pahaa perimää ja verisiteiden voimaa pelkäävässä sijaishuollossa häneen olisi todennäköisesti "tunne- ja tietoisuustaitojen " ja erilaisten kehoterapioiden avulla juurrutettu jo varhain vihaa ja katkeruutta ylläpitävä uhri-identiteetti.
Kuten Tarja Hiltusen väitöskirja-aineistossa , äitien toipuminen tapahtuu edelleen pikemminkin sosiaalipalvelujärjestelmästä huolimatta kuin sen ansiosta mm. omien vanhempien, terapian, vertaistuen tai hengellisen heräämisen tuloksena ( Hiltunen, 183, 203).
Hiltusen mukaan ratkaisevaa monen kohdalla on ollut pitkäkestoinen terapia, jonka avulla traumat on selvitetty, ja nupullaan ollut äitiys on päässyt kukoistamaan. Merkittävimpiä hyvinvointia edistäviä tekijöitä olivat äitien kokemus kuulumisesta johonkin yhteisöön, oman paikan löytäminen yhteiskunnassa, yksinäisyyden hellittäminen ja sopivan kumppanin löytäminen ( mt.,184).
Ihminen itse on oman elämänsä ainoa todellinen asiantuntija
Lastensuojelun ylisukupolvisia ongelmia tuottavassa palvelujärjestelmässä kehitys ei ole lineaarista. Kehitystä ei ole aina edes havaittavissa. Lastensuojelussa tutkimustieto ei kerry eikä korvaa virheellisiksi osoitettua aiempaa tietoperustaa.
Samoin kuin psykiatrian historia, myös sosiaalityön historia on omituinen sekoitus psykologisia kultteja, muotivirtauksia, oppiriitoja, valtataisteluja, lobbauksia, ammattiryhmien keskinäistä kädenvääntöjä ja haitallisia jos ei suorastaan julmia hoitokeinoja, jotka eivät painu historiaan vaan nousevat esiin aina uudelleen tai korvautuvat uusilla vastaavilla.
Lastensuojelun palvelujärjestelmästä selviäminen on edelleen arpapeliä ja asiakkaan oman neuvokkuuden ja sattuman tai Korkeampien Voimien varassa.
Hannan selviytymistarinan punainen lanka on hänen päättäväisyytensä; "laitokseen en mene, yhtään pilleria en ota" ja vastoinkäymisten läpi kestävä neuvokkuus ja yritteliäisyys.
Lastensuojelun moniottelija Raili Miettistä mukaellen valtaa ja vastuuta itsestä tai omista lapsista ei pidä antaa asiantuntijoille ja virkamiehille. He voivat ottaa vallan , mutta eivät koskaan vastuuta.
Ainoa todellinen asiantuntija on ihminen itse omassa elämässään, muut ovat vain sivusta huutelijoita.
Hannan asenne ja selviytymistarina luo uskoa ja toivoa entisille ja nykyisille lastensuojelun asiakkaille. Kiitos Hanna oman kokemuksen jakamisesta!
Lue myös:
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/miten-sosiaalinen-ongelma-periytetaan-osa-1
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/kallista-ja-tuhoisaa-sotaa-ihmisia-vastaan
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/lastensuojelun-oudot-onnistumiset
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/mita-on-onnistuminen-lastensuojelussa
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/keiden-tarinat-kuulemme
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/sijaishuollon-ihmesadun-rakenne
https://www.lokakuunliike.com/101-syyta-elaa-perhe-kn-tarina.html
https://www.lokakuunliike.com/maria-syvaumllaumln-blogi/pitksoitto-siit-mit-long-playn-lastensuojelujuttu-jtt-kertomatta
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/lastensuojelu-katkaisee-niin-sijoitettujen-kuin-vanhempien-koulutuspolut-osa-2
www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/haluaako-sosiaalityo-rakentaa-vai-purkaa-hakkeja
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/banaali-paha-piiloutuu-byrokratiaan
On äärimmäisen harvinaista löytää lastensuojelusta kertovia juttuja, jotka ottavat esiin myös lastensuojelujärjestelmän puutteet ja asiakkaan kokemuksen avunhausta.
Suomalaiset lastensuojelutoimijat eivät julkaise kertomuksia, jotka eivät sovi perinteiseen lastensuojelua ylevöittävään auttamisnarratiiviin, vaikka kansalaisten kokemuksia lastensuojelusta värittävät yhä useammin kuulemisen ja kunnioituksen puute, mielivaltaiset ja väärät päätökset, lasten tarpeita vastaamattomat vaihtuvat sijoituspaikat , vieraannuttaminen ja kemiallinen väkivalta.
Yllättäen Idealista-sivusto, jolla ei ole mitään tekemistä lastensuojelun kanssa on julkaissut seuraavan elämänmakuisen jutun:
"Hanna Lehtinen, 28, otettiin huostaan viisivuotiaana. Aikuisena hän hakeutui töihin lastenkotiin, jotta näkisi, millaista siellä on.
Heräsin vieraan ihmisen sylissä vieraassa autossa. Olin viisivuotias ja peloissani. Minut vietiin lastenkotiin. Pääsin sieltä neljän kuukauden kuluttua. Vannoin, että noihin laitoksiin en enää mene.
Äitini on alkoholisti. Meitä tyttäriä on kolme, jokaisella eri isä. Pikkusiskoni syntyi, kun olin 12-vuotias. Lintsasin koulusta ja hoidin vauvaa, kun äiti istui baarissa. Kun kävin kahvilassa iltatöissä, otin vauvan mukaan.
15-vuotiaana menin sosiaalitoimistoon ja pyysin apua. Mitään ei tapahtunut. Äiti lähti ryyppäämään ja jätti pikkusiskoni kännisen miesystävänsä luo. Annoin äidille kaksi vaihtoehtoa: joko haen siskon tai joku muu hakee.
Äiti kielsi minua hakemasta. Soitin päivystävään lastensuojelunumeroon. Pikkusiskoni otettiin huostaan ja vietiin lastenkotiin, sieltä toiseen ja kolmanteen.
Koti tädin luota
Siskoni itki lastenkodissa ikävää. Minä itkin kotona tyynyyni.
Olin raivoissani ja tyrmistynyt. Olin ajatellut, että minut ja pikkusiskoni sijoitettaisiin samaan laitokseen, jossa olisin voinut huolehtia siskostani. Jouduin kuitenkin jäämään äitini luo.
Miksei kukaan aikuinen ollut huolissaan minusta? Isosiskoni asui isänsä luona, oma isäni oli kuollut. Äiti ryyppäsi. Väistelin lyöntejä ja pakenin kotoa.
Muutin poikakaverini luo. Kun suhde lopahti, kysyin isäni siskolta, saisinko asua heidän perheessään. Kun täti seuraavana päivänä sanoi kyllä, keräsin kiireesti tavarani. Olin saanut kodin.
Sijaisäiti siskolle
Kun täytin kahdeksantoista, halusin pikkusiskoni sijaisäidiksi. Minulle sanottiin, että olin siihen liian nuori. Isosiskoni sen sijaan kelpaisi. Hän oli 25-vuotias, töissä ja perheellinen.
Äiti suostui tähän. 7-vuotiaana pikkusiskoni sai lopulta oikean kodin.
Tuntui kuin taakka olisi pudonnut harteiltani. Pikkusisko oli turvassa, eikä minun tarvinnut huolehtia hänestä. Olin 20-vuotias, ja voisin keskittyä omaan elämääni. Ajatus oli outo, sillä olin huolehtinut siskostani ja äidistäni pikkutytöstä asti.
Minusta oli tullut päättäväinen, ylivahva. Nainen, joka selviytyi kaikesta.
Välillä olin liian kova, toisinaan liian herkkä. En osannut säädellä tunteitani. Joskus pienet pettymykset paisuivat valtaviksi. Minut saattoi vallata epämääräinen pahan olon tunne, joka kumpusi lapsuudesta.
En osaa vieläkään nimetä tunnetta. Se on ahdistusta, levottomuutta.
Aikuiset eivät reagoineet
Toivoin, että aikuiset olisivat kysyneet, mitä minulle kuuluu. Päiväkodissa olin aamun ensimmäinen ja iltapäivän viimeinen lapsi. Äidin tai muun hakijan humalaa katsottiin läpi sormien.
Koulussa minua kiusattiin. Olin bitch ja anorektikko, vaatteitani arvosteltiin.
Yläkoulussa minut lähetettiin koulukuraattorille ja psykologille. Toivoin, että psykologi auttaisi minua käsittelemään tunteitani, mutta hän vain kuunteli. Minulle suunniteltiin lääkitystä. Ajattelin, että yhtään pilleriä en ota.
Olen onnellinen, etten päätynyt nuorisokotiin. En olisi pärjännyt siellä.
Töihin lastenkotiin
Keskiarvoni peruskoulusta on 8,6. Valmistuin mielenterveys- ja päihdetyön lähihoitajaksi kuten isosiskoni. Työskentelin mielenterveyskuntoutujien ja vanhusten parissa, kunnes päätin hakea töihin yksityiseen lastenkotiin.
Minulle oli jäänyt trauma laitoksesta, johon jouduin viisivuotiaana. Halusin nähdä, millaista lasten arki on lastenkodissa.
Tunsin, että minulla on voimaa ja ymmärrystä auttaa lapsia. Kun olin työskennellyt lastenkodissa vuoden, johtaja nimitti minut työntekijöiden lähiesimieheksi. Kun hän oli poissa, vastasin lastenkodin toiminnasta.
Ystävystyimme johtajan kanssa. Hänellä oli terapeutin koulutus. Pystyin puhumaan hänen kanssaan lapsuudestani ja tunteistani. Se oli onneni.
Lopulta tunsin, etten enää riittänyt työssäni. Toimin ohjaajana lastenkodin erityisen tuen yksikössä, jossa lapset oireilivat rajusti. Siirryin lastenhoitajaksi päiväkotiin. Päätin opiskella sairaanhoitajaksi, ehkä jopa lääkäriksi.
Äiti raitistui
Haluan, että läheisilläni on kaikki hyvin. Isosisko on nykyään seinänaapurini samassa rivitalossa. Pikkusisko on 16-vuotias ja opiskelee parturi-kampaajaksi.
Ilman siskojani en olisi selvinnyt. Saan heiltä voimaa.
Isosisko osti aikoinaan minulle kännykän ja sanoi, että soita milloin tahansa, haen sinut. Soitin usein. Sisko tuli aina ja haki minut autolla kotiinsa.
Minulla ja äidillä on nykyisin hyvät välit. Ajattelen, että hän on ihminen, jota ei kohdattu ja joka ei kohdannut ketään. Hän vietti lapsuutensa seitsemässä eri lastenkodissa. Minusta on ihanaa, että äiti on raitistunut, löytänyt viinaa paremman tarkoituksen elämälleen.
Myös minulla on hyvä olo. Elämässäni on ollut paljon vastoinkäymisiä, mutta olen pystynyt kohtaamaan ne. Tunnen, että olen selvinnyt niistä voittajana.”
Idealista 6.4.2017https://www.idealista.fi/hanna-huostaanotettiin-lapsena-meni-aikuisena-toihin-lastenkotiin/
Mitä Hannan tarinasta voi oppia?
Olisi mukavaa, jos Hannalle ja hänen kohtalontovereilleen voisi kertoa, että nykyisin he saavat lastensuojelusta parempaa apua nopeammin.
Heidän selviytymisensä on valitettavasti edelleen heidän oman vahvuutensa ja päättäväisyytensä varassa.
Opiskelu ja raittius pitää tiellä
Hannan onni oli että hän sai asua ja käydä koulunsa lastensuojelulaitoksen sijaan tätinsä luona. Sijaishuolto tuskin olisi mahdollistanut hyvää portit työelämään avannutta päästötodistusta.
Viisasta oli kieltäytyä myös koulupsykologin suunnittelemasta psyykelääkityksestä. Nykyisin kieltäytyminen olisi vaikeampaa ja johtaisi todennäköisesti vähintään huostaanotolla uhkaamiseen.
Nykyisessä lastensuojelussa Hannan tapaiset lapset otettaisiin automaattisesti huostaan edelleenkin vaihtuviin ja valvomattomiin sijaishuoltopaikkoihin koko lapsuuden ajaksi "ylisukupolvisten ongelmien ehkäisemiseksi".
Niin lasten kuin vanhempien päihdeongelmien hoito estyisi edelleen psykoanalyyttisen viitekehyksen takia ja jäisi vertaistuen varaan. Psykoanalyytikkojen asenteelliset käsitykset päihteidenkäyttäjistä vaikuttavat kohtalokkaasti päihdeongelmien hoitoon Suomessa ja aiheuttavat yhä potilaiden hoidon eväämistä ja pompottelua päihdehuollon ja psykiatrian.
Luotettavat kuulijat ja tukijat löytyvät läheisistä
Hannan onni oli myös , että hän sai terapiansa luotetulta ystävältä ja työnantajalta. Avautuminen lastensuojelutaustasta kunnallisessa psykoterapiassa olisi voinut vaarantaa Hannan ammatillisen asiantuntijuuden, osallisuuden, äitiyden ja perheen ja tuottaa Hannan ja hänen lastensa kiusaksi 120 vuotta arkistoitavat usein valheelliset asiakirjat.
Hannan lähteminen sosiaalialalle ja ammattilaisstatus saattoi suojella häntä ylisukupolvisten ongelmien periyttäjän leimalta mutta myös turhauttaa. Voi vain arvailla ristiriitoja, joita sosiaalityön sukupuolitettuihin ja syrjiviin teorioihin ja käytäntöihin tutustuminen on nuoressa lastensuojelutaustaisessa äidissä aiheuttanut.
Sosiaalityössä tarvittaisiin ihmisiä, joilla on omakohtaista kokemusta lastensuojelusta, jotta lastensuojelun tutkimuksesta ei muodostuisi moralistisiin virhepäätelmiin perustuvaa sosiaalityön ammatillista edunvalvontaa ja imagonkohotusta ja ammatillisista käytännöistä pelkkää köyhien elämäntapavalvontaa.
Vain hyvin harvat havaitsevat kirkkaasti tai tuntevat omakohtaisesti sosiaalipalvelujärjestelmän toimintatavat. Äkkiseltään tulee mieleen vain Riitta Granfelt, Anna Kontula, Janne Kivivuori, Susanna Hyväri, Tuula Helne, Johanna Hiitola, Päivi Rissanen ja Jaana Vuori. Heistäkään kukaan ei toimi käytännön sosiaalityössä.
Hannan valintaa jättää lastensuojelutyö- joka olisi ennen pitkää johtanut ammatillisuusihanteen vinoutumiseen ja loppuunpalamiseen- voi pitää viisaana ratkaisuna. Lapsibisneksessä riehuva sota ei kaipaa enää yhtään enempää uhreja.
Luja tahto ja anteeksianto vie läpi harmaan kiven
Tyttären anteeksiantoa seitsemässä eri lastenkodissa lapsuutensa viettäneelle äidilleen pidettäisiin nykyisin epäilyttävänä kristillisenä hömpötyksenä. Koti-ikävää, pahaa perimää ja verisiteiden voimaa pelkäävässä sijaishuollossa häneen olisi todennäköisesti "tunne- ja tietoisuustaitojen " ja erilaisten kehoterapioiden avulla juurrutettu jo varhain vihaa ja katkeruutta ylläpitävä uhri-identiteetti.
Kuten Tarja Hiltusen väitöskirja-aineistossa , äitien toipuminen tapahtuu edelleen pikemminkin sosiaalipalvelujärjestelmästä huolimatta kuin sen ansiosta mm. omien vanhempien, terapian, vertaistuen tai hengellisen heräämisen tuloksena ( Hiltunen, 183, 203).
Hiltusen mukaan ratkaisevaa monen kohdalla on ollut pitkäkestoinen terapia, jonka avulla traumat on selvitetty, ja nupullaan ollut äitiys on päässyt kukoistamaan. Merkittävimpiä hyvinvointia edistäviä tekijöitä olivat äitien kokemus kuulumisesta johonkin yhteisöön, oman paikan löytäminen yhteiskunnassa, yksinäisyyden hellittäminen ja sopivan kumppanin löytäminen ( mt.,184).
Ihminen itse on oman elämänsä ainoa todellinen asiantuntija
Lastensuojelun ylisukupolvisia ongelmia tuottavassa palvelujärjestelmässä kehitys ei ole lineaarista. Kehitystä ei ole aina edes havaittavissa. Lastensuojelussa tutkimustieto ei kerry eikä korvaa virheellisiksi osoitettua aiempaa tietoperustaa.
Samoin kuin psykiatrian historia, myös sosiaalityön historia on omituinen sekoitus psykologisia kultteja, muotivirtauksia, oppiriitoja, valtataisteluja, lobbauksia, ammattiryhmien keskinäistä kädenvääntöjä ja haitallisia jos ei suorastaan julmia hoitokeinoja, jotka eivät painu historiaan vaan nousevat esiin aina uudelleen tai korvautuvat uusilla vastaavilla.
Lastensuojelun palvelujärjestelmästä selviäminen on edelleen arpapeliä ja asiakkaan oman neuvokkuuden ja sattuman tai Korkeampien Voimien varassa.
Hannan selviytymistarinan punainen lanka on hänen päättäväisyytensä; "laitokseen en mene, yhtään pilleria en ota" ja vastoinkäymisten läpi kestävä neuvokkuus ja yritteliäisyys.
Lastensuojelun moniottelija Raili Miettistä mukaellen valtaa ja vastuuta itsestä tai omista lapsista ei pidä antaa asiantuntijoille ja virkamiehille. He voivat ottaa vallan , mutta eivät koskaan vastuuta.
Ainoa todellinen asiantuntija on ihminen itse omassa elämässään, muut ovat vain sivusta huutelijoita.
Hannan asenne ja selviytymistarina luo uskoa ja toivoa entisille ja nykyisille lastensuojelun asiakkaille. Kiitos Hanna oman kokemuksen jakamisesta!
Lue myös:
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/miten-sosiaalinen-ongelma-periytetaan-osa-1
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/kallista-ja-tuhoisaa-sotaa-ihmisia-vastaan
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/lastensuojelun-oudot-onnistumiset
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/mita-on-onnistuminen-lastensuojelussa
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/keiden-tarinat-kuulemme
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/sijaishuollon-ihmesadun-rakenne
https://www.lokakuunliike.com/101-syyta-elaa-perhe-kn-tarina.html
https://www.lokakuunliike.com/maria-syvaumllaumln-blogi/pitksoitto-siit-mit-long-playn-lastensuojelujuttu-jtt-kertomatta
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/lastensuojelu-katkaisee-niin-sijoitettujen-kuin-vanhempien-koulutuspolut-osa-2
www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/haluaako-sosiaalityo-rakentaa-vai-purkaa-hakkeja
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/banaali-paha-piiloutuu-byrokratiaan