Viranomaislähtöinen onnistumisen käsite tarvitsee uudet kriteerit
"Onnistumista sosiaalityöntekijä kokee silloin, kun hallinto-oikeus vahvistaa lapsen huostaanottopäätöksen. " (Huhtala, 2013, 68)
Organisaatioilla ei ole juurikaan tietoa lastensuojelupalveluiden vaikutuksesta asiakkaidensa elämään.
Lastensuojelun tutkimus on hajanaista, eikä lastensuojelussa käytettävien palveluiden ja työtapojen vaikuttavuutta lasten hyvinvointiin ole tutkittu riittävästi.
Myöskään ulkomailla tehtyjä tutkimuksia ei juuri hyödynnetä suomalaisen lastensuojelun kehittämisessä. (Ritala-Koskinen 2003,Rousu 2004, Rousu 2007; Sosiaali- ja terveysministeriö 2012)
Lastensuojelussa tehdään usein nopeita, huonosti valmisteltuja ja huonosti perusteltuja, sattumanvaraisen tuntuisia muutoksia, niin kunnissa kuin valtion tasolla.
Sirkka Rousun ja Tupu Holman (2004, 7, 24) mukaan onnistumisen arviointi on arkikielen rinnakkainen käsite ja ilmaisu tuloksellisuuden arvioinnille.
Onnistunut lastensuojelu tarkoittaa mm. toteutuneita kansalaisoikeuksia ja laadukkaita, oikea-aikaisia, riittäviä ja vaikuttavia asiakkaiden tarpeenmukaisia palveluja, joihin pääsee helposti.
Lastensuojeluprosessin onnistumista voidaan arvioida arvioimalla menettelytapojen laillisuutta, lapsen edun mukaisuutta, asiakkaiden tilanteissa tapahtuneita muutoksia ja asianosaisten kokemuksia ja käsityksiä.
Sosiaalityön opinnäytetöissä lastensuojelun onnistuminen voi kuitenkin tarkoittaa lähes mitä tahansa; pelkkää yhteydenottoa työntekijään tai työntekijän onnistuneeksi kokemaa apua tai kontrollia, työmenetelmää, perheen "normalisointia", suhdetta tai yhteistyötä asiakkaaseen tai moniammatilliseen työryhmään, prosessia, lopputulosta, tunnetta tai tarinaa onnistumisesta.
Onnistumisen käsite sekoittuu ja limittyy vaikutuksen, seurauksen, merkityksen, laadun ja hyödyn käsitteisiin ja konkretisoituu mm. tunteena, intuitiona tai hiljaisena tietona.
Onnistumisen käsitteen käytön tarkoituksena tuntuu olevan- ei lastensuojelun tuloksellisuuden kartoitus- vaan sosiaalityön ja sijaishuollon ammatillinen edunvalvonta.
Lastensuojelun onnistumisia käsittelevissä tutkimuksissa myönnetään usein suoraan, että tavoitteena on tuoda esiin työntekijöiden ääni ja näkökulma, jonka koetaan -vastoin tutkimustietoa- jäävän kuulumattomiin.
Moniin tutkimuksiin on piilotettu sosiaalityön tiedonmuodostusta vakavasti vaarantava uskomus, että sosiaalityöntekijöiden näkökulma sisältää asiakasnäkökulman, jota ei tarvitse erikseen tutkia. Työntekijät puhuvat asiakaslähtöisyydestä, osallisuudesta ja voimaantumisesta yksilöimättä mitä käsitteillä tarkoitetaan. Lastensuojelun onnistuminen vaikuttaakin ammattilaisten retoriikalta: taidolta vakuuttaa kuulijat työn tutkimattomista tuloksista.
Yhteistä monille viranomaislähtöisille onnistumisen määritelmille on, etteivät ne useinkaan ole vuorovaikutussuhteessa asiakaspalautteeseen, lainsäädäntöön, tutkimustietoon, oikeudenmukaisiin menettelytapoihin, tutkittuun lopputulokseen tai yhteiskunnan rakenteellisiin tekijöihin.
Lastensuojelun avohuollon työntekijöiden kirjoituksia onnistumisesta tutkineen Heidi Kosken (2016) mukaan lastensuojelun avohuollossa onnistumiseksi voidaan kokea mm. se, että lapsi tai nuori ottaa itse yhteyttä sosiaalityöntekijään ja haluaa kertoa ongelmista/huolista sosiaalityöntekijälle, moniammatillinen yhteistyö, vuorovaikutuksen sujuminen asiakkaan kanssa ja yhteinen ymmärrys tilanteesta, asioiden eteneminen sosiaalityöntekijän suunnittelemalla tavalla , työntekijän kokemus asiakkaan saamasta avusta ja asiakkaan tottelevaisuus l. valmius ottaa vastaan sosiaalityöntekijän sanelemia toimenpiteitä.
Epäonnistumisina mainittiin mm. erimielisyys työskentelyn sisällöstä, ongelmista ja tavoitteista, se, että asiakas vastustaa sosiaalityöntekijän pyrkimyksiä, epätarkoituksenmukaiseksi osoittautuvat työskentelymenetelmät, se, ettei sosiaalityöntekijä kyennyt saavuttamaan asiakkaan luottamusta tai vakuuttamaan vanhempia siitä, että heitä ja lasta kohtaan on toimittu oikein ja se, että sosiaalityöntekijä joutui käyttämään "sijoituskorttia" eli uhkaamaan sijoituksella.
Epäonnistumisen teksteissä sosiaalityöntekijät eivät pohdi sitä, kuinka he voisivat toimia toisin kertomissaan tilanteissa (ks. Jokinen ym. 2003, 159).
Kosken mukaan epäonnistumisen kirjoitelmissa tulee esille vahvemmin sosiaalityöntekijöiden työn suunnitelmallisuus, tavoitteellisuus sekä toiveet ja odotukset asioiden sujumisesta, onnistumisen tarinoihin verrattuna.
Koski ei kuitenkaan pohdi, voisiko epäonnistuminen johtua juuri viranomaislähtöisestä työn tavoitteiden asettamisesta . Hän kyseenalaistaa koko epäonnistumisen käsitteen, jota voidaan kuitenkin kartoittaa esim. työn lakisidonnaisuudella, lapsen edun huomioinnilla, menettelytapojen oikeellisuudella, palveluketjujen toimivuudella ja tavoitteiden mukaisella lopputuloksella.
Työntekijöiden onnistuminen tarkoittaa oikeusturvaongelmia asiakkaille
Satu Huhtalan (2013) sosiaalityöntekijöiden haastatteluihin perustuvassa opinnäytetyössä silmiinpistävää on, että sosiaalityöntekijöiden onnistumisen määritelmät tuntuvat perustuvan intuitioon. Sosiaalityöntekijät kuvasivat onnistumista mm. tunnelmana, fiiliksenä ja yhteistyön sävelenä.
Huhtalan mukaan onnistumisen edellytyksiä lastensuojelussa parantaisivat aikaraamit, prosessinohjaus, ammattitaito, perhetyön lisääminen, perheiden ja lasten palvelujen organisointi yhteisiin palveluihin, tehostettuun tukeen ja erityiseen tukeen ja sosiaalityöntekijöiden yhteisen kokemustiedon ja onnistumistarinoiden jakaminen ja korostaminen.
Lastensuojelun perhesijoitusten onnistumista tutkineen Pirjo Vähämaan (2009) mukaan sosiaalityöntekijät arvioivat perhesijoituksia hiljaisen tiedon varassa ja intuitiivisella tasolla kuuntelemalla- ei sijoitettuja lapsia - vaan sijaisperheitä. Se miten sijaisperhe puhui lapsesta ja sijoituksesta sai suuren merkityksen perhesijoituksen onnistumisen kuvaajana ( Vähämaa, 2008, 97).
Ilpo Järvinen ja Suvi Pennanen ( 2013) ovat kartoittaneet onnistumisen edellytyksiä lastensuojelussa sosiaalityöntekijöiden, avotyöntekijöiden ja perhetyöntekijöiden ryhmähaastatteluilla.
Järvisen ja Pennasen listaamat lastensuojelun onnistumisen edellytykset ovat pitkälti samoja, jotka asiakkaat kokevat epäonnistumisen syinä.
Työntekijät näkivät onnistumisen edellytyksinä mm. lisävirat ja -resurssit, moniammatillisen yhteistyön, työn vahvat tukirakenteet, varhaisemman puuttumisen ja työntekijöiden keskinäisen kunnioituksen.
Asiakkaiden mukaan lastensuojelutyön epäonnistumista tuottavat juuri asiantuntijoille ja sijaishuoltoon valutetut resurssit, vastuun katoaminen moniammatillisen yhteistyön seurauksena, huono johto, avun kontrollilla korvannut varhainen puuttuminen ja väärinkäytösten ilmitulon estävä kollegalojaalisuus.
Työntekijät nimesivät onnistuneen kohtaamisen edellytyksinä mm. ammatilliset kyvyt, työntekijän koulutuksen ja oikean asenteen, oman persoonan hyödyntämisen ja pienten asioiden arvostamisen.
Asiakkaat kokevat, että juuri sosiaalityöntekijöiden sairastunut ammatillisuusihanne, heikko koulutus, subjektiivisuus, usko psykoanalyysin harhaoppeihin ja piittaamattomuus yleisistä oikeusperiaatteista estävät asiakkaiden kohtaamisen ja toivotut tulokset.
Outoa on myös lastensuojelun työntekijän oikean asenteen näkeminen ikäänkuin bonuksena, vaikka oikean, objektiivisen asenteen pitäisi olla osa perusammattitaitoa.
Työntekijät kokivat asiakassuhteen dialogisuuden, luottamuksellisuuden ja asiakkaan osallisuuden vaikuttavan onnistumiseen merkittävästi.
Asiakkaiden mukaan lastensuojelun dialogisuus ja osallisuus on pelkkää sanahelinää ja luottamuksellisuus ei toteudu asiakastyössä.
Perhetyöntekijöiden mielestä he ovat onnistuneet työssään, kun he ovat saaneet mm. mallitettua arkea asiakkaalle ja asiakasperheen vanhempien toimintamallit muuttuvat asiakkaan vastuuttamisen myötä.
Asiakkaiden mielestä lastensuojelussa onnistuminen edellyttää nykyisen perheiden tarpeista piittaamattoman ja konkreettisesta avusta kieltäytyvän perhetyön lopettamista ja korvaamista kotiavulla.
Aino Ritala-Koskisen (2003) mukaan lastensuojelun onnistumisissa näyttäisi olevan pohjimmiltaan kyse tavallisuuden saavuttamisesta.
Tavallisuus on hämärä ja subjektiivinen käsite, jota käytetään yhtä hämärän normaalin rinnakkaiskäsitteenä. Tavallisuuteen tuntuu kytkeytyvän myös pysyvyyden käsite.
Heidi Kaartisen ( 2016) sosiaalityöntekijöiden ja sijaisvanhempien läheisverkostosijoitusten elementtejä kartoittavassa opinnäytetyössä toiset haastateltavista näkivät, että sijoituksen pysyvyys on onnistumista, samoin kuin se, että kukaan ei hae huostaanoton purkua. Toisaalta onnistumisena nähtiin, että mikäli sijoituksen aikana suunnitelmat muuttuvat ja huostaanottoa aletaan purkaa, asioita on yhdessä suunniteltu ja aikataulutettu.
Jotta tiedettäisiin mitä on lastensuojelun onnistuminen, tulisi tutkia myös sitä, mitä normaali/tavallinen tarkoittaa lastensuojelun työntekijöille, kuka normaaliuden/tavallisuuden määrittelee, millä perusteella ja mitä ovat normaalia tavoittelevan lastensuojelun ei- aiotut seuraukset.
Onnistumista lastensuojelussa on varmasti vaikea arvioida asiakastilanteiden yksilöllisyyden takia mutta se ei ole syy luopua epäonnistumisen käsitteestä tai peruste jättää onnistumisen arviointi työntekijöiden itsereflektion, retoriikan tai omavalvonnan varaan.
Onnistumisessa ei huomioida lapsen etua eikä oikeudenmukaisuutta
Opinnäytetöissä ihmetyttää se, etteivät sen paremmin tutkijat kuin työntekijät koe työskentelyn lainalaisuutta tai oikeudenmukaisuutta onnistumisena tai sen edellytyksenä. Oikeudenmukaisuuden on kuitenkin osoitettu muodostuvan niin tärkeäksi tekijäksi organisaatioiden toiminnassa, että sillä on vaikutuksia ihmisten fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen ( Elovainio 2008; Elovainio, Vahtera& Välimäki 2006).
Myös oman työskentelyn lapsen edun mukaisuus, jonka arvioimiseen voi käyttää esim. Lapsen oikeuksien sopimusta (LOS) tai Euroopan Unionin perusoikeuskirjaa jää konkretisoimatta onnistumisen osoittimissa.
Hallintokanteluja tutkineen Ritva Haapalan mukaan asiakkaat jäivät vaille lakisääteisiä palveluja, heitä ei kuultu ja asiakirjoissa oli virheitä. Asiakkaiden tyytymättömyyden syyt liittyivät juuri menettelytapojen oikeudenmukaisuuteen, jakavaan oikeudenmukaisuuteen sekä vuorovaikutuksen oikeudenmukaisuuteen ( Haapala, 2012, 112).
Gerald Leventhal (1980) esitti kuusi menettelytapojen oikeudenmukaisuuden (procedural justice) sääntöä:
1. johdonmukaisuus: menettelyä sovelletaan johdonmukaisesti kaikkina aikoina kaikkiin ihmisiin samoin.
2. puolueellisuuden estäminen: päätöksentekijällä ei saisi olla omia intressejä, ennakkoluulottomuus.
3. tiedon tarkkuus: menettelyn tulisi perustua oikeaan ja tarkkaan tietoon.
4. oikaistavuus: mahdollisuus oikaista päätöksenteon perustana olevia tietoja.
5. edustavuus: kaikilla joita asia koskee, on mahdollisuus vaikuttaa päätökseen.
6. eettisyys: menettelytapa ei sisällä vilppiä tai lahjontaa tai yksityisyyden loukkausta.
Leventhalin säännöt toteutuvat lastensuojelussa vain satunnaisesti tai ei lainkaan.
Miksi asiakaslähtöisyyttä korostavat lastensuojelun tutkijat ja työntekijät unohtavat onnistumisesta oikeudenmukaisuuden, vaikka se on merkittävin asiakkaiden tyytymättömyyden aihe?
Mitä onnistumisen edellytyksiä ylipäätään voi olla organisaatiolla, joka ei kerää, käytä eikä koe tarpeelliseksi sen paremmin asiakaspalautetta kuin tutkimustietoa ja jonka toimintakäytäntöihin eivät vaikuta edes EIT- tuomiot?
Lastensuojelun työntekijöiden mainitsemissa onnistumisen määreissä mietityttää myös sosiaalityön ammatillisen edunvalvonnan keskeisyys.
Ben Furmanin väittämä psykiatrian hoitojärjestelmän luonteesta näyttää sopivan myös sosiaalityöhön: ”Psykiatrista hoitojärjestelmää ei ole milloinkaan luotu asiakkaita varten. Se on pikemminkin keskinäisen kädenväännön tuloksena syntynyt eri ammattiryhmien etuja ja uskottavuutta palveleva alati muuttuva rakennelma, jonka tehtävänä ei ole auttaa asiakkaita/potilaita parantumaan vaan edistää työntekijöiden hyvinvointia ja arvostusta yhteiskunnassa.”
Dobashien tutkijaparin mukaan sosiaalityötä ei luotu asiakkaita varten vaan tarjoamaan työtä ja ammatillisia mahdollisuuksia kasvavalle joukolle toimettomia keskiluokkaisia naisia, joilta puuttuivat etenemismahdollisuudet muualle (Dobash & Dobash, 1992).
Samoin kuin psykiatrian historia, myös sosiaalityön historia on omituinen sekoitus psykologisia kultteja, muotivirtauksia, oppiriitoja, valtataisteluja, lobbauksia, ammattiryhmien keskinäistä kädenvääntöjä ja haitallisia jos ei suorastaan julmia hoitokeinoja.
Opinnäytetöiden perusteella on selvää, että lastensuojelun onnistumisen kriteerit tulee määritellä uudelleen tutkimusperustaisesti ja monitoimijaisesti.
Ritva Haapalan mukaan yksiulotteisen viranomaistiedon tuottaminen ei riitä vaan tarvitaan moniulotteisempaa tietoa, jota saadaan palvelun käyttäjiltä.
Sirkka Rousu toteaa, että asiakas on tärkein informantti ja asiakasvaikuttavuuden seurannan yksinkertaisten arviointiasetelmien avulla asiakastyössä tulisi olla eettinen velvollisuus koko lastensuojelualalle.
Lastensuojelun laadunvalvontaa, tiedonmuodostusta, vaikuttavuutta, oikeudenkäyttöä tai laillisuusvalvontaa ei pidä laskea työntekijöiden intuition tai sanomisten varaan. Onnistuneessa lastensuojelussa työntekijöiden pahoinpitelemää sijoitettua ei piiloteta pois näkyvistä siksi aikaa kun työntekijöille ojennetaan palkinto onnistuneesta lastensuojelutyöstä.
On vaikea nähdä miten lastensuojelun onnistumisen edellytyksiä voisi parantaa niin kauan kun tieto onnistumisista perustuu yksinomaan viranomaislähteisiin ja lastensuojelun työntekijöiden onnistumisina tai onnistumisen edellytyksinä mainitsemat asiat tarkoittavat asiakkaille päinvastaista; epäonnistumisia ja oikeusturvapuutteita.
Monille asiakkaille riittäisi lastensuojeluprosessin itsensä tuottamien haittojen eliminointi tai edes minimointi työntekijöiden menettelytapa- ja virkavastuusäädöksiä uudistamalla ja huostaanotto- oikeudenkäyntien siirrolla hallinto- oikeuksista käräjäoikeuksiin.
"Onnistumista sosiaalityöntekijä kokee silloin, kun hallinto-oikeus vahvistaa lapsen huostaanottopäätöksen. " (Huhtala, 2013, 68)
Organisaatioilla ei ole juurikaan tietoa lastensuojelupalveluiden vaikutuksesta asiakkaidensa elämään.
Lastensuojelun tutkimus on hajanaista, eikä lastensuojelussa käytettävien palveluiden ja työtapojen vaikuttavuutta lasten hyvinvointiin ole tutkittu riittävästi.
Myöskään ulkomailla tehtyjä tutkimuksia ei juuri hyödynnetä suomalaisen lastensuojelun kehittämisessä. (Ritala-Koskinen 2003,Rousu 2004, Rousu 2007; Sosiaali- ja terveysministeriö 2012)
Lastensuojelussa tehdään usein nopeita, huonosti valmisteltuja ja huonosti perusteltuja, sattumanvaraisen tuntuisia muutoksia, niin kunnissa kuin valtion tasolla.
Sirkka Rousun ja Tupu Holman (2004, 7, 24) mukaan onnistumisen arviointi on arkikielen rinnakkainen käsite ja ilmaisu tuloksellisuuden arvioinnille.
Onnistunut lastensuojelu tarkoittaa mm. toteutuneita kansalaisoikeuksia ja laadukkaita, oikea-aikaisia, riittäviä ja vaikuttavia asiakkaiden tarpeenmukaisia palveluja, joihin pääsee helposti.
Lastensuojeluprosessin onnistumista voidaan arvioida arvioimalla menettelytapojen laillisuutta, lapsen edun mukaisuutta, asiakkaiden tilanteissa tapahtuneita muutoksia ja asianosaisten kokemuksia ja käsityksiä.
Sosiaalityön opinnäytetöissä lastensuojelun onnistuminen voi kuitenkin tarkoittaa lähes mitä tahansa; pelkkää yhteydenottoa työntekijään tai työntekijän onnistuneeksi kokemaa apua tai kontrollia, työmenetelmää, perheen "normalisointia", suhdetta tai yhteistyötä asiakkaaseen tai moniammatilliseen työryhmään, prosessia, lopputulosta, tunnetta tai tarinaa onnistumisesta.
Onnistumisen käsite sekoittuu ja limittyy vaikutuksen, seurauksen, merkityksen, laadun ja hyödyn käsitteisiin ja konkretisoituu mm. tunteena, intuitiona tai hiljaisena tietona.
Onnistumisen käsitteen käytön tarkoituksena tuntuu olevan- ei lastensuojelun tuloksellisuuden kartoitus- vaan sosiaalityön ja sijaishuollon ammatillinen edunvalvonta.
Lastensuojelun onnistumisia käsittelevissä tutkimuksissa myönnetään usein suoraan, että tavoitteena on tuoda esiin työntekijöiden ääni ja näkökulma, jonka koetaan -vastoin tutkimustietoa- jäävän kuulumattomiin.
Moniin tutkimuksiin on piilotettu sosiaalityön tiedonmuodostusta vakavasti vaarantava uskomus, että sosiaalityöntekijöiden näkökulma sisältää asiakasnäkökulman, jota ei tarvitse erikseen tutkia. Työntekijät puhuvat asiakaslähtöisyydestä, osallisuudesta ja voimaantumisesta yksilöimättä mitä käsitteillä tarkoitetaan. Lastensuojelun onnistuminen vaikuttaakin ammattilaisten retoriikalta: taidolta vakuuttaa kuulijat työn tutkimattomista tuloksista.
Yhteistä monille viranomaislähtöisille onnistumisen määritelmille on, etteivät ne useinkaan ole vuorovaikutussuhteessa asiakaspalautteeseen, lainsäädäntöön, tutkimustietoon, oikeudenmukaisiin menettelytapoihin, tutkittuun lopputulokseen tai yhteiskunnan rakenteellisiin tekijöihin.
Lastensuojelun avohuollon työntekijöiden kirjoituksia onnistumisesta tutkineen Heidi Kosken (2016) mukaan lastensuojelun avohuollossa onnistumiseksi voidaan kokea mm. se, että lapsi tai nuori ottaa itse yhteyttä sosiaalityöntekijään ja haluaa kertoa ongelmista/huolista sosiaalityöntekijälle, moniammatillinen yhteistyö, vuorovaikutuksen sujuminen asiakkaan kanssa ja yhteinen ymmärrys tilanteesta, asioiden eteneminen sosiaalityöntekijän suunnittelemalla tavalla , työntekijän kokemus asiakkaan saamasta avusta ja asiakkaan tottelevaisuus l. valmius ottaa vastaan sosiaalityöntekijän sanelemia toimenpiteitä.
Epäonnistumisina mainittiin mm. erimielisyys työskentelyn sisällöstä, ongelmista ja tavoitteista, se, että asiakas vastustaa sosiaalityöntekijän pyrkimyksiä, epätarkoituksenmukaiseksi osoittautuvat työskentelymenetelmät, se, ettei sosiaalityöntekijä kyennyt saavuttamaan asiakkaan luottamusta tai vakuuttamaan vanhempia siitä, että heitä ja lasta kohtaan on toimittu oikein ja se, että sosiaalityöntekijä joutui käyttämään "sijoituskorttia" eli uhkaamaan sijoituksella.
Epäonnistumisen teksteissä sosiaalityöntekijät eivät pohdi sitä, kuinka he voisivat toimia toisin kertomissaan tilanteissa (ks. Jokinen ym. 2003, 159).
Kosken mukaan epäonnistumisen kirjoitelmissa tulee esille vahvemmin sosiaalityöntekijöiden työn suunnitelmallisuus, tavoitteellisuus sekä toiveet ja odotukset asioiden sujumisesta, onnistumisen tarinoihin verrattuna.
Koski ei kuitenkaan pohdi, voisiko epäonnistuminen johtua juuri viranomaislähtöisestä työn tavoitteiden asettamisesta . Hän kyseenalaistaa koko epäonnistumisen käsitteen, jota voidaan kuitenkin kartoittaa esim. työn lakisidonnaisuudella, lapsen edun huomioinnilla, menettelytapojen oikeellisuudella, palveluketjujen toimivuudella ja tavoitteiden mukaisella lopputuloksella.
Työntekijöiden onnistuminen tarkoittaa oikeusturvaongelmia asiakkaille
Satu Huhtalan (2013) sosiaalityöntekijöiden haastatteluihin perustuvassa opinnäytetyössä silmiinpistävää on, että sosiaalityöntekijöiden onnistumisen määritelmät tuntuvat perustuvan intuitioon. Sosiaalityöntekijät kuvasivat onnistumista mm. tunnelmana, fiiliksenä ja yhteistyön sävelenä.
Huhtalan mukaan onnistumisen edellytyksiä lastensuojelussa parantaisivat aikaraamit, prosessinohjaus, ammattitaito, perhetyön lisääminen, perheiden ja lasten palvelujen organisointi yhteisiin palveluihin, tehostettuun tukeen ja erityiseen tukeen ja sosiaalityöntekijöiden yhteisen kokemustiedon ja onnistumistarinoiden jakaminen ja korostaminen.
Lastensuojelun perhesijoitusten onnistumista tutkineen Pirjo Vähämaan (2009) mukaan sosiaalityöntekijät arvioivat perhesijoituksia hiljaisen tiedon varassa ja intuitiivisella tasolla kuuntelemalla- ei sijoitettuja lapsia - vaan sijaisperheitä. Se miten sijaisperhe puhui lapsesta ja sijoituksesta sai suuren merkityksen perhesijoituksen onnistumisen kuvaajana ( Vähämaa, 2008, 97).
Ilpo Järvinen ja Suvi Pennanen ( 2013) ovat kartoittaneet onnistumisen edellytyksiä lastensuojelussa sosiaalityöntekijöiden, avotyöntekijöiden ja perhetyöntekijöiden ryhmähaastatteluilla.
Järvisen ja Pennasen listaamat lastensuojelun onnistumisen edellytykset ovat pitkälti samoja, jotka asiakkaat kokevat epäonnistumisen syinä.
Työntekijät näkivät onnistumisen edellytyksinä mm. lisävirat ja -resurssit, moniammatillisen yhteistyön, työn vahvat tukirakenteet, varhaisemman puuttumisen ja työntekijöiden keskinäisen kunnioituksen.
Asiakkaiden mukaan lastensuojelutyön epäonnistumista tuottavat juuri asiantuntijoille ja sijaishuoltoon valutetut resurssit, vastuun katoaminen moniammatillisen yhteistyön seurauksena, huono johto, avun kontrollilla korvannut varhainen puuttuminen ja väärinkäytösten ilmitulon estävä kollegalojaalisuus.
Työntekijät nimesivät onnistuneen kohtaamisen edellytyksinä mm. ammatilliset kyvyt, työntekijän koulutuksen ja oikean asenteen, oman persoonan hyödyntämisen ja pienten asioiden arvostamisen.
Asiakkaat kokevat, että juuri sosiaalityöntekijöiden sairastunut ammatillisuusihanne, heikko koulutus, subjektiivisuus, usko psykoanalyysin harhaoppeihin ja piittaamattomuus yleisistä oikeusperiaatteista estävät asiakkaiden kohtaamisen ja toivotut tulokset.
Outoa on myös lastensuojelun työntekijän oikean asenteen näkeminen ikäänkuin bonuksena, vaikka oikean, objektiivisen asenteen pitäisi olla osa perusammattitaitoa.
Työntekijät kokivat asiakassuhteen dialogisuuden, luottamuksellisuuden ja asiakkaan osallisuuden vaikuttavan onnistumiseen merkittävästi.
Asiakkaiden mukaan lastensuojelun dialogisuus ja osallisuus on pelkkää sanahelinää ja luottamuksellisuus ei toteudu asiakastyössä.
Perhetyöntekijöiden mielestä he ovat onnistuneet työssään, kun he ovat saaneet mm. mallitettua arkea asiakkaalle ja asiakasperheen vanhempien toimintamallit muuttuvat asiakkaan vastuuttamisen myötä.
Asiakkaiden mielestä lastensuojelussa onnistuminen edellyttää nykyisen perheiden tarpeista piittaamattoman ja konkreettisesta avusta kieltäytyvän perhetyön lopettamista ja korvaamista kotiavulla.
Aino Ritala-Koskisen (2003) mukaan lastensuojelun onnistumisissa näyttäisi olevan pohjimmiltaan kyse tavallisuuden saavuttamisesta.
Tavallisuus on hämärä ja subjektiivinen käsite, jota käytetään yhtä hämärän normaalin rinnakkaiskäsitteenä. Tavallisuuteen tuntuu kytkeytyvän myös pysyvyyden käsite.
Heidi Kaartisen ( 2016) sosiaalityöntekijöiden ja sijaisvanhempien läheisverkostosijoitusten elementtejä kartoittavassa opinnäytetyössä toiset haastateltavista näkivät, että sijoituksen pysyvyys on onnistumista, samoin kuin se, että kukaan ei hae huostaanoton purkua. Toisaalta onnistumisena nähtiin, että mikäli sijoituksen aikana suunnitelmat muuttuvat ja huostaanottoa aletaan purkaa, asioita on yhdessä suunniteltu ja aikataulutettu.
Jotta tiedettäisiin mitä on lastensuojelun onnistuminen, tulisi tutkia myös sitä, mitä normaali/tavallinen tarkoittaa lastensuojelun työntekijöille, kuka normaaliuden/tavallisuuden määrittelee, millä perusteella ja mitä ovat normaalia tavoittelevan lastensuojelun ei- aiotut seuraukset.
Onnistumista lastensuojelussa on varmasti vaikea arvioida asiakastilanteiden yksilöllisyyden takia mutta se ei ole syy luopua epäonnistumisen käsitteestä tai peruste jättää onnistumisen arviointi työntekijöiden itsereflektion, retoriikan tai omavalvonnan varaan.
Onnistumisessa ei huomioida lapsen etua eikä oikeudenmukaisuutta
Opinnäytetöissä ihmetyttää se, etteivät sen paremmin tutkijat kuin työntekijät koe työskentelyn lainalaisuutta tai oikeudenmukaisuutta onnistumisena tai sen edellytyksenä. Oikeudenmukaisuuden on kuitenkin osoitettu muodostuvan niin tärkeäksi tekijäksi organisaatioiden toiminnassa, että sillä on vaikutuksia ihmisten fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen ( Elovainio 2008; Elovainio, Vahtera& Välimäki 2006).
Myös oman työskentelyn lapsen edun mukaisuus, jonka arvioimiseen voi käyttää esim. Lapsen oikeuksien sopimusta (LOS) tai Euroopan Unionin perusoikeuskirjaa jää konkretisoimatta onnistumisen osoittimissa.
Hallintokanteluja tutkineen Ritva Haapalan mukaan asiakkaat jäivät vaille lakisääteisiä palveluja, heitä ei kuultu ja asiakirjoissa oli virheitä. Asiakkaiden tyytymättömyyden syyt liittyivät juuri menettelytapojen oikeudenmukaisuuteen, jakavaan oikeudenmukaisuuteen sekä vuorovaikutuksen oikeudenmukaisuuteen ( Haapala, 2012, 112).
Gerald Leventhal (1980) esitti kuusi menettelytapojen oikeudenmukaisuuden (procedural justice) sääntöä:
1. johdonmukaisuus: menettelyä sovelletaan johdonmukaisesti kaikkina aikoina kaikkiin ihmisiin samoin.
2. puolueellisuuden estäminen: päätöksentekijällä ei saisi olla omia intressejä, ennakkoluulottomuus.
3. tiedon tarkkuus: menettelyn tulisi perustua oikeaan ja tarkkaan tietoon.
4. oikaistavuus: mahdollisuus oikaista päätöksenteon perustana olevia tietoja.
5. edustavuus: kaikilla joita asia koskee, on mahdollisuus vaikuttaa päätökseen.
6. eettisyys: menettelytapa ei sisällä vilppiä tai lahjontaa tai yksityisyyden loukkausta.
Leventhalin säännöt toteutuvat lastensuojelussa vain satunnaisesti tai ei lainkaan.
Miksi asiakaslähtöisyyttä korostavat lastensuojelun tutkijat ja työntekijät unohtavat onnistumisesta oikeudenmukaisuuden, vaikka se on merkittävin asiakkaiden tyytymättömyyden aihe?
Mitä onnistumisen edellytyksiä ylipäätään voi olla organisaatiolla, joka ei kerää, käytä eikä koe tarpeelliseksi sen paremmin asiakaspalautetta kuin tutkimustietoa ja jonka toimintakäytäntöihin eivät vaikuta edes EIT- tuomiot?
Lastensuojelun työntekijöiden mainitsemissa onnistumisen määreissä mietityttää myös sosiaalityön ammatillisen edunvalvonnan keskeisyys.
Ben Furmanin väittämä psykiatrian hoitojärjestelmän luonteesta näyttää sopivan myös sosiaalityöhön: ”Psykiatrista hoitojärjestelmää ei ole milloinkaan luotu asiakkaita varten. Se on pikemminkin keskinäisen kädenväännön tuloksena syntynyt eri ammattiryhmien etuja ja uskottavuutta palveleva alati muuttuva rakennelma, jonka tehtävänä ei ole auttaa asiakkaita/potilaita parantumaan vaan edistää työntekijöiden hyvinvointia ja arvostusta yhteiskunnassa.”
Dobashien tutkijaparin mukaan sosiaalityötä ei luotu asiakkaita varten vaan tarjoamaan työtä ja ammatillisia mahdollisuuksia kasvavalle joukolle toimettomia keskiluokkaisia naisia, joilta puuttuivat etenemismahdollisuudet muualle (Dobash & Dobash, 1992).
Samoin kuin psykiatrian historia, myös sosiaalityön historia on omituinen sekoitus psykologisia kultteja, muotivirtauksia, oppiriitoja, valtataisteluja, lobbauksia, ammattiryhmien keskinäistä kädenvääntöjä ja haitallisia jos ei suorastaan julmia hoitokeinoja.
Opinnäytetöiden perusteella on selvää, että lastensuojelun onnistumisen kriteerit tulee määritellä uudelleen tutkimusperustaisesti ja monitoimijaisesti.
Ritva Haapalan mukaan yksiulotteisen viranomaistiedon tuottaminen ei riitä vaan tarvitaan moniulotteisempaa tietoa, jota saadaan palvelun käyttäjiltä.
Sirkka Rousu toteaa, että asiakas on tärkein informantti ja asiakasvaikuttavuuden seurannan yksinkertaisten arviointiasetelmien avulla asiakastyössä tulisi olla eettinen velvollisuus koko lastensuojelualalle.
Lastensuojelun laadunvalvontaa, tiedonmuodostusta, vaikuttavuutta, oikeudenkäyttöä tai laillisuusvalvontaa ei pidä laskea työntekijöiden intuition tai sanomisten varaan. Onnistuneessa lastensuojelussa työntekijöiden pahoinpitelemää sijoitettua ei piiloteta pois näkyvistä siksi aikaa kun työntekijöille ojennetaan palkinto onnistuneesta lastensuojelutyöstä.
On vaikea nähdä miten lastensuojelun onnistumisen edellytyksiä voisi parantaa niin kauan kun tieto onnistumisista perustuu yksinomaan viranomaislähteisiin ja lastensuojelun työntekijöiden onnistumisina tai onnistumisen edellytyksinä mainitsemat asiat tarkoittavat asiakkaille päinvastaista; epäonnistumisia ja oikeusturvapuutteita.
Monille asiakkaille riittäisi lastensuojeluprosessin itsensä tuottamien haittojen eliminointi tai edes minimointi työntekijöiden menettelytapa- ja virkavastuusäädöksiä uudistamalla ja huostaanotto- oikeudenkäyntien siirrolla hallinto- oikeuksista käräjäoikeuksiin.