Julma empatia sosiaalityön ammatillisuusihanteena
Ennen oletettiin, että tunne ja järki olisivat erillään toisistaan tai jopa toistensa vihollisia. Se selittää sitä, miksi tunteita vähätellään tai jopa karsastetaan kulttuurissamme, kirjoittaa Elina Tanskanen.
Sama erottelu vallitsee sosiaalityössä, jossa avointa tunteiden kokemista pidetään häpeällisenä vain asiakkaille varattuna heikkoutena ja ammattitaidottomuutena.
Mikko Mäntysaaren mukaan ammatillisuusihanteeksi nostettu empatia on pohdintaa edellyttävää ymmärrystä toisen tunteista erotuksena epäammattimaisena pidetystä myötäelävästä sympatiasta . Sympatia on siis toisen tunnetilaan mukaan menemistä, empatia toisen tunnetilan ymmärtämistä.
Sympatiaa osoittava ihminen samaistuu, tuntee, jakaa ja osallistuu kanssaihmisen tunteisiin, joka ei sosiaalityön oppikirjojen mukaan ole hyvä lähtökohta auttamistyölle. Tieteellisen kirjoittamisenkin normina mainitaan usein, ettei tekstissä tule esiintyä persoonapronominia “minä” saati kirjoittajan tunteita.
Ammatillinen kasvaminen merkitsee sitä, että auttamistyötä tekevä ihminen tukahduttaa itsestään säälin ja sympatian niin pitkälle kuin mahdollista ja ryhtyy empaattiseksi asiantuntijaksi, jota asiakas ei kuitenkaan "vedätä". Vedätetyksi joutuminen; asiakkaan tunteisiin osallistuminen ja omien tunteiden avoin kokeminen ikäänkuin tahraa sosiaalityön tieteenalana ja sosiaalityöntekijän maineen asiantuntijana.
Mary Douglas väittää jokaisen kulttuurin kehittävän elämismalleja, jotka ovat sekä ajattelun muotoja että yrityksiä hallita todellisuutta. Näitä malleja pidetään yllä rituaalisin rajanvedoin. Rajat paalutetaan oman ja vieraan, sallitun ja kielletyn, puhtaan ja epäpuhtaan väliin. Missä on epäpuhtautta, siellä on järjestelmä. Epäpuhtauden leima johtuu järjestyksen rikkomisesta.
Lapsen paras- yhdessä enemmän- hankkeen Mitä sulle- kuuluu- seminaarin kokemusasiantuntijat kiinnittivät aiheellisesti huomiota sosiaalialan ammattilaisten puutteellisiin tunnetaitoihin. Suomen Mielenterveysseuran mukaan kyky havaita ja tiedostaa omia tunteita on tunnetaitojen ja itsetuntemuksen perusta. Sitä tarvitaan myös toisten tunteiden hahmottamisessa ja vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Jos omia tunteita ei pysty näkemään, on hankala ymmärtää toistenkaan tunteita.
Lastensuojelun tunnetaitojen (tunteiden ilmaisu ja hillintä) opetuksessa häiritsee sama manipulatiivinen asenteellisuus kuin tietoisuustaitojen opetuksessa. Opettajat eivät tunnu olevan tietoisia omista olettamuksistaan, taustaideologioistaan tai teorioidensa puutteista. Asiakkaiden kokemuksia ja tunteita pidetään sosiaalityössä "subjektiivisena" eli epä-älyllisenä ja lapsenomaisena reagointina ”osaamista” ja "oikeushyvää" huostaanottojen ja riskileimojen muodossa tarjoilevien sosiaalialan erityisosaajien objektiiviseksi oletettuun erityisasiantuntemukseen.
Sosiaalityöntekijän vanhempaan kohdistuvasta huolentunteesta tulee objektiivinen riskin osoitin ja huostaanottoperuste, vanhemman huoli lapsensa todistetustakin kaltoinkohtelusta sijaishuollossa taas kääntyy mielenterveysongelman ja viranomaisvastaisuuden osoitukseksi.
Kehäpäätelmineen ja ad hoc-selityksineen lastensuojelun tunnetaitojen opetus muistuttaa vaarallisten uskonlahkojen opetusta. Asiantuntija saa pitää oman sietoikkunansa sälekaihtimet suljettuina kun avoimuutta vaaditaan vain asiakkailta. Lasten tunnetaidoista koulitaan turvataitoja suojaamaan lasta vaaralliseksi oletetulta kodin ja vanhempien vaikutukselta.
Asiakkaan empaattisesta "kuulemisesta" onkin tullut samanlainen orwellilainen uuskäsite kuin voimavaralähtöisestä vuorovaikutuksesta, joka onkin urkintaa tai lapsen edusta, joka osoittautuu usein sijaishuollon edunvalvonnaksi.
"Asiakkaan empaattisessa kuulemisessa " kuulemista ja ymmärtämistä suorittava sosiaalityöntekijä kuvittelee ymmärtävänsä, mitä toinen yrittää sanoa, että toisella on "ongelma", mikä toisen "ongelma" on ja mitä sen "hoitamiseksi" tarvitaan. Lopputuotoksessa eli lausunnossa/selvityksessä sosiaalityöntekijän monologi kirjataan dialogiksi.
Usein tarkoitus ei ole aidosti kuulla vaan esittää, suorittaa kuuleminen, myydä asiakkaalle ja yleisölle empatian vaikutelma, kuulemisen, ymmärtämisen ja vastavuoroisuuden illuusio.
Lastensuojelun sairastuneen ammatillisuusihanteen myötä empatiasta tulee tuotteistettua ja menetelmällistettyä puuttumista, vain yksi "puuttumisen" tekniikka. Empatian nimeen vannovassa sosiaalityössä moni asiakas rinnastaakin kokemuksensa asiakkuudesta pahoinpitelyyn, petokseen ja nöyryytykseen.
Säälimätön asenne, kutsutaanpa sitä empatiaksi tai ei, tulee lähelle julmuutta. Psykiatri Hannu Lauerma rinnastaa käsitteen sosiaaliämmä hienotunteisuuden ja kunnioituksen puutteeseen ja teennäiseen ja valheelliseen paremmin- ja puolesta tietämiseen.
Sosiaalityön tekemisessä keskeinen osa ammattitaitoa on kuitenkin kyky tulkita sekä omia että asiakkaan tunteita ja viestiä myös asiakkaalle, että tämän tunnetila on tullut ymmärrettäväksi.
Tiukalla rajaamisella ja alisamaistumisella itseään suojeleva työntekijä ei välttämättä ole asiakkaalle avuksi. (Bernler & Johnsson, 1988, 204.)
Mäntysaaren mukaan länsimaisen sosiaalityön käsitys myötätunnosta poikkeaa radikaalisti itäisestä. "Buddhalaisen sosiaalityön etiikan lähtökohtana on Buddhan opetus, jonka mukaan hyvään pyrkimiseen ohjaa neljä jaloa asennetta eli brahmaviranaa: armeliaisuus (metta) myötätunto (karuna), altruistinen ilo (mudita) and mielentyyneys (upekkha). Myötätunto, Karuna-asenne on keino vastustaa julmuutta ja välinpitämättömyyttä, joita buddhalaiset pitävät nykymaailman yleisenä paheena. Karuna on perusta esimerkiksi Intiassa toimivalle Karuna Foundationille, joka tuottaa sosiaalityön palveluita erityisesti kastittomille intialaisille.
Sosiaalityön terapeuttiseen kehitykseen kriittisesti suhtautunut Harry Specht ei uskonut empatiaan (Specht, 1994).
Spechtin mukaan terapeuttisessa orientaatiossa oli kyse siitä, että sosiaalityö oli unohtanut “missionsa”, köyhien ihmisten puolesta toimimisen ja auttamisen. Hän ei voinut hyväksyä sosiaalityön ammattikunnan harhautumista psykiatrian kumppaniksi. Specht on tiukkana: sosiaalityön ei tule kysyä, “miltä sinusta nyt tuntuu”, vaan auttaa yhteisöjä luomaan hyvää. Spechtin suositus sosiaalityölle kuuluu, että sosiaalityön “on rakennettava yhteisö”, terapeuttisen toiminnan sijasta. Esimerkkejä löytyy AA-liikkeestä, USA:n demokraattisen hallinnon 1960-luvulla käynnistämästä “War on Poverty” ohjelmasta sekä kansalaisoikeusliikkeista".
Sijaishuollossa pelätään tunteita
Surkeita tuloksia tuottavassa ( Hämäläinen& Kangas 2010; ; Oikeusasiamiehen kertomus vuodelta 2013; Roos 2002 ;Suomela 2014) Heiliöläis- Paloniemeläisessä lastensuojelulinjauksessa lasten ja vanhempien pelottaviksi ja vaarallisiksi koetut tunteet ja yhteydenpito yritetään tukahduttaa, jotta lapsesta kasvaisi empaattinen, järkevä ja sosiaalisesti sopeutunut tulevaisuuden veronmaksaja, joka tuntisi kiitollisuutta asiantuntija-apua ja sijaishuoltoa kohtaan.
"Vieraannuttamisprojektissa sosiaalihenkilöt määräävät, että tapaamisia ja puheluita rajoitetaan niin kauan kuin lapsi osoittaa jotain tunteita tapaamisten ja puheluiden jälkeen. Sijaisvanhemmat huolehivat tulolähteestään kirjaamalla että edelleen lapsi osoittaa tunteita. " kirjoittaa sijoitetun äiti.
Monissa sijaishuoltopaikoissa mm. SOS- lapsikylissä pelätään sijoitettujen lasten koti- ikävää niin paljon, että pienimmätkin kaipauksen tunteet kirjataan sopeutumattomuudeksi ja kaipauksen tunteiden osoittamisesta rangaistaan niin lapsia kuin näiden vanhempia.
Sijoitetuilta lapsilta ja vanhemmilta vaaditaan koti- ikävän ja kaipauksen tunteiden kieltämistä ja tukahduttamista lapsen terveydenhuollon, koulunkäynnin ja/tai tapaamisten ehtona.
Yksi lasten traumatisoitumista edistävä kyseenalainen sijaishuollon käytäntö ja uskomus on, että lapsella/nuorella on oltava turvallinen kiintymyssuhde sijaisperheeseen, ennen kuin hän voi aloittaa koulun tai terapiaprosessin. Uskomus johtaa lasten ja vanhempien laittomiin tapaamisrajoituksiin ja lasten koulunkäynnin ja terapioiden tarpeettomaan viivästymiseen ja sijoitusten pitkittymiseen.
Psykoanalyysin harhaopit omaksuneet sijaishuoltotoimijat pitävät lapsen kiintymystä biologisiin ja sijaisvanhempiin toisensa poissulkevina ja uskovat, että lapsen kiintymys vanhempiinsa estää/hankaloittaa sijaishuollon toivomia kiintymyssuhteita. Siksi lapsen kiintymyssuhteita läheisiinsä estetään/ hankaloitetaan. Näin toimitaan tilanteessa, jossa huostaanottojen yleisimmiksi taustatekijöiksi on todettu lasten kaltoinkohtelun sijaan sosiaalityöntekijän käsitys perheen kunnollisuudesta ( Hiitola, 2015) , vanhempien uupumus (58%) ja lapsen koulunkäynnin vaikeudet (47%).(THL, 2016, 7)
Lasta kiristetään paitsi vanhempien kautta myös suoraan kehottamalla häntä olemaan "reippaampi" erotilanteissa, rankaisemalla koti- ikävästä, houkuttelemalla häntä etsimään ja paljastamaan puutteita vanhemmistaan leikin ja pelien varjolla ja palkitsemalla häntä toivotun uhri- identiteetin omaksumisesta.
Lastenkotien identiteettityö haiskahtaa ikävästi indoktrinaatiolta ja aivopesulta. Lastenkodissa tehtävässä "identiteettityössä omaohjaaja tuo nuorelle näkyväksi hänen elämässään merkityksellisiä tapahtumia (Timonen-Kallio 2010, 10–11.) Sijoitettu lapsi joutuu niin sanotusti identiteetin rakennuskurssille, (Barkman , 2009, 242.) Usein työntekijä joutuu etsimään puuttuvia paloja nuoren tarinaan esimerkiksi nuorta koskevista asiakirjoista. (Barkman 2009, 242–243) .
Erilaiset menetelmät ja työvälineet auttavat hahmottamaan nuoren tilannetta, selittämään asioita, ymmärtämään, jäsentämään ja raportoimaan " (Kaikko & Friis 2009, 87.)
Lastensuojelulaitoksen työntekijöitä ja sijaisvanhempia kehotetaan tulkitsemaan, sanoittamaan ja muuntamaan lapsen tunneilmaisua tämän oletettujen lapsuustraumojen vakauttamiseksi ja lapsen sopeuttamiseksi .
Pesäpuu ry:n Christine Välivaaran mukaan "kiintymyssuhde on aikuisen ja lapsen välinen tunnesäätelysuhde, jossa aikuinen säätelee ja hallitsee lapsen tunteita ja sisäistä tilaa (Välivaara 2010, 3.)
Sijaishuollon "turvallisessa kiintymyssuhteessa" sijaiskasvattaja on kuin alkionsa lapseen laskeva Alien, facehugger (”naamanhalaaja”), joka säätelee ja hallitsee yksinoikeudella lapsen tunteita ja sisäistä tilaa, eristää lapsen alkionsa kiinnittymisen varmistamiseksi ja karkottaa mustasukkaisesti kaikki alkionsa kasvua ja kehitystä potentiaalisesti vaarantavat kilpailijat kasvualustana toimivan lapsen läheltä.
"Turvallisissa kiintymyssuhteissa" empaattiset asiantuntijat ja kasvattajat pyrkivät muuttamaan lapset itsensä kaltaisiksi; illuusiotyötä (mielikuvia, höpinöitä) tekeviksi, oman kehonsa kieltäviksi, tilinumeroilla ohjailtaviksi järjestelmäuskovaisiksi, jotka ovat valmiita palvelemaan onttoa, lisäarvottomuutta tuottavaa talousjärjestelmää ennakoitavalla tavalla.
Myös biologisia vanhempia ohjataan sympatiavapaaseen empaattiseen ymmärtämiseen. Heidän tulee ymmärtää, että lapsen kertomat sijaishuollon väärinkäytöksistä ovat vain osa luonnollista sopeutumisprosessia, jota ei tule häiritä kanteluilla tai rikosilmoituksilla. Voikukkia vertaistukiryhmät -Ohjaajan opas kertoo, että ”sijoitettu lapsi voi tehdä asioita joiden uskoo auttavan pääsemään takaisin kotiinsa. Lapsi saattaa viestittää vanhemmilleen huonoa oloaan ja epäkohtia sijaiskodissa ja sijaisvanhemmissa. Vanhemman ei kuitenkaan pidä lähteä toimimaan lapsen viestien pohjalta, vaan kuunnella ja yrittää olla tukena menemättä mukaan lapsen viestityksiin” (Kivinen, Hägglund, Söderholm, Kujala, 2012, 75).
Lapsen kertoma sijaishuollon väärinkäytöksistä on siis oppaan mukaan vain sijaishuoltoon kiinnittymisen reaktiovaihetta ja osoitus sopeutumisprosessin etenemisestä.
Reaktiovaiheen oireiksi on listattu: karkaamiset, raivonpuuskat, huono käytös, sijaiskodin epäkohdista kertominen, vihaisuus itseä ja muita kohtaan, surullisuus ja itkuisuus. Opas kertoo, että tämä "reaktiovaihe voi kestää useita kuukausia." Lapsen kertomaan sijaishuollon puutteista vakavasti suhtautuva ja sympaattinen vanhempi näyttäytyy oppaassa kypsymättömänä lapsen parasta ajattelemattomana ja omistushaluisena sijaishuoltoon sopeutumisen jarruna. Eikö oppaiden kirjoittajien mieleen juolahtanut että karkaamiset, raivonpuuskat, viha, surullisuus ja itkuisuus voivat olla myös reaktioita todelliseen sijaishuollossa koettuun väkivaltaan?
Kehotus mitätöidä lapsen kertomat sijaishuollon epäkohdista on outo kun tiedetään että sijaishuollosta puuttuu toimiva valvonta ja että lapsen turvallisuus sijaishuollossa jää usein hänen vanhempiensa vaivannäön ja valppauden varaan.
Ennen oletettiin, että tunne ja järki olisivat erillään toisistaan tai jopa toistensa vihollisia. Se selittää sitä, miksi tunteita vähätellään tai jopa karsastetaan kulttuurissamme, kirjoittaa Elina Tanskanen.
Sama erottelu vallitsee sosiaalityössä, jossa avointa tunteiden kokemista pidetään häpeällisenä vain asiakkaille varattuna heikkoutena ja ammattitaidottomuutena.
Mikko Mäntysaaren mukaan ammatillisuusihanteeksi nostettu empatia on pohdintaa edellyttävää ymmärrystä toisen tunteista erotuksena epäammattimaisena pidetystä myötäelävästä sympatiasta . Sympatia on siis toisen tunnetilaan mukaan menemistä, empatia toisen tunnetilan ymmärtämistä.
Sympatiaa osoittava ihminen samaistuu, tuntee, jakaa ja osallistuu kanssaihmisen tunteisiin, joka ei sosiaalityön oppikirjojen mukaan ole hyvä lähtökohta auttamistyölle. Tieteellisen kirjoittamisenkin normina mainitaan usein, ettei tekstissä tule esiintyä persoonapronominia “minä” saati kirjoittajan tunteita.
Ammatillinen kasvaminen merkitsee sitä, että auttamistyötä tekevä ihminen tukahduttaa itsestään säälin ja sympatian niin pitkälle kuin mahdollista ja ryhtyy empaattiseksi asiantuntijaksi, jota asiakas ei kuitenkaan "vedätä". Vedätetyksi joutuminen; asiakkaan tunteisiin osallistuminen ja omien tunteiden avoin kokeminen ikäänkuin tahraa sosiaalityön tieteenalana ja sosiaalityöntekijän maineen asiantuntijana.
Mary Douglas väittää jokaisen kulttuurin kehittävän elämismalleja, jotka ovat sekä ajattelun muotoja että yrityksiä hallita todellisuutta. Näitä malleja pidetään yllä rituaalisin rajanvedoin. Rajat paalutetaan oman ja vieraan, sallitun ja kielletyn, puhtaan ja epäpuhtaan väliin. Missä on epäpuhtautta, siellä on järjestelmä. Epäpuhtauden leima johtuu järjestyksen rikkomisesta.
Lapsen paras- yhdessä enemmän- hankkeen Mitä sulle- kuuluu- seminaarin kokemusasiantuntijat kiinnittivät aiheellisesti huomiota sosiaalialan ammattilaisten puutteellisiin tunnetaitoihin. Suomen Mielenterveysseuran mukaan kyky havaita ja tiedostaa omia tunteita on tunnetaitojen ja itsetuntemuksen perusta. Sitä tarvitaan myös toisten tunteiden hahmottamisessa ja vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Jos omia tunteita ei pysty näkemään, on hankala ymmärtää toistenkaan tunteita.
Lastensuojelun tunnetaitojen (tunteiden ilmaisu ja hillintä) opetuksessa häiritsee sama manipulatiivinen asenteellisuus kuin tietoisuustaitojen opetuksessa. Opettajat eivät tunnu olevan tietoisia omista olettamuksistaan, taustaideologioistaan tai teorioidensa puutteista. Asiakkaiden kokemuksia ja tunteita pidetään sosiaalityössä "subjektiivisena" eli epä-älyllisenä ja lapsenomaisena reagointina ”osaamista” ja "oikeushyvää" huostaanottojen ja riskileimojen muodossa tarjoilevien sosiaalialan erityisosaajien objektiiviseksi oletettuun erityisasiantuntemukseen.
Sosiaalityöntekijän vanhempaan kohdistuvasta huolentunteesta tulee objektiivinen riskin osoitin ja huostaanottoperuste, vanhemman huoli lapsensa todistetustakin kaltoinkohtelusta sijaishuollossa taas kääntyy mielenterveysongelman ja viranomaisvastaisuuden osoitukseksi.
Kehäpäätelmineen ja ad hoc-selityksineen lastensuojelun tunnetaitojen opetus muistuttaa vaarallisten uskonlahkojen opetusta. Asiantuntija saa pitää oman sietoikkunansa sälekaihtimet suljettuina kun avoimuutta vaaditaan vain asiakkailta. Lasten tunnetaidoista koulitaan turvataitoja suojaamaan lasta vaaralliseksi oletetulta kodin ja vanhempien vaikutukselta.
Asiakkaan empaattisesta "kuulemisesta" onkin tullut samanlainen orwellilainen uuskäsite kuin voimavaralähtöisestä vuorovaikutuksesta, joka onkin urkintaa tai lapsen edusta, joka osoittautuu usein sijaishuollon edunvalvonnaksi.
"Asiakkaan empaattisessa kuulemisessa " kuulemista ja ymmärtämistä suorittava sosiaalityöntekijä kuvittelee ymmärtävänsä, mitä toinen yrittää sanoa, että toisella on "ongelma", mikä toisen "ongelma" on ja mitä sen "hoitamiseksi" tarvitaan. Lopputuotoksessa eli lausunnossa/selvityksessä sosiaalityöntekijän monologi kirjataan dialogiksi.
Usein tarkoitus ei ole aidosti kuulla vaan esittää, suorittaa kuuleminen, myydä asiakkaalle ja yleisölle empatian vaikutelma, kuulemisen, ymmärtämisen ja vastavuoroisuuden illuusio.
Lastensuojelun sairastuneen ammatillisuusihanteen myötä empatiasta tulee tuotteistettua ja menetelmällistettyä puuttumista, vain yksi "puuttumisen" tekniikka. Empatian nimeen vannovassa sosiaalityössä moni asiakas rinnastaakin kokemuksensa asiakkuudesta pahoinpitelyyn, petokseen ja nöyryytykseen.
Säälimätön asenne, kutsutaanpa sitä empatiaksi tai ei, tulee lähelle julmuutta. Psykiatri Hannu Lauerma rinnastaa käsitteen sosiaaliämmä hienotunteisuuden ja kunnioituksen puutteeseen ja teennäiseen ja valheelliseen paremmin- ja puolesta tietämiseen.
Sosiaalityön tekemisessä keskeinen osa ammattitaitoa on kuitenkin kyky tulkita sekä omia että asiakkaan tunteita ja viestiä myös asiakkaalle, että tämän tunnetila on tullut ymmärrettäväksi.
Tiukalla rajaamisella ja alisamaistumisella itseään suojeleva työntekijä ei välttämättä ole asiakkaalle avuksi. (Bernler & Johnsson, 1988, 204.)
Mäntysaaren mukaan länsimaisen sosiaalityön käsitys myötätunnosta poikkeaa radikaalisti itäisestä. "Buddhalaisen sosiaalityön etiikan lähtökohtana on Buddhan opetus, jonka mukaan hyvään pyrkimiseen ohjaa neljä jaloa asennetta eli brahmaviranaa: armeliaisuus (metta) myötätunto (karuna), altruistinen ilo (mudita) and mielentyyneys (upekkha). Myötätunto, Karuna-asenne on keino vastustaa julmuutta ja välinpitämättömyyttä, joita buddhalaiset pitävät nykymaailman yleisenä paheena. Karuna on perusta esimerkiksi Intiassa toimivalle Karuna Foundationille, joka tuottaa sosiaalityön palveluita erityisesti kastittomille intialaisille.
Sosiaalityön terapeuttiseen kehitykseen kriittisesti suhtautunut Harry Specht ei uskonut empatiaan (Specht, 1994).
Spechtin mukaan terapeuttisessa orientaatiossa oli kyse siitä, että sosiaalityö oli unohtanut “missionsa”, köyhien ihmisten puolesta toimimisen ja auttamisen. Hän ei voinut hyväksyä sosiaalityön ammattikunnan harhautumista psykiatrian kumppaniksi. Specht on tiukkana: sosiaalityön ei tule kysyä, “miltä sinusta nyt tuntuu”, vaan auttaa yhteisöjä luomaan hyvää. Spechtin suositus sosiaalityölle kuuluu, että sosiaalityön “on rakennettava yhteisö”, terapeuttisen toiminnan sijasta. Esimerkkejä löytyy AA-liikkeestä, USA:n demokraattisen hallinnon 1960-luvulla käynnistämästä “War on Poverty” ohjelmasta sekä kansalaisoikeusliikkeista".
Sijaishuollossa pelätään tunteita
Surkeita tuloksia tuottavassa ( Hämäläinen& Kangas 2010; ; Oikeusasiamiehen kertomus vuodelta 2013; Roos 2002 ;Suomela 2014) Heiliöläis- Paloniemeläisessä lastensuojelulinjauksessa lasten ja vanhempien pelottaviksi ja vaarallisiksi koetut tunteet ja yhteydenpito yritetään tukahduttaa, jotta lapsesta kasvaisi empaattinen, järkevä ja sosiaalisesti sopeutunut tulevaisuuden veronmaksaja, joka tuntisi kiitollisuutta asiantuntija-apua ja sijaishuoltoa kohtaan.
"Vieraannuttamisprojektissa sosiaalihenkilöt määräävät, että tapaamisia ja puheluita rajoitetaan niin kauan kuin lapsi osoittaa jotain tunteita tapaamisten ja puheluiden jälkeen. Sijaisvanhemmat huolehivat tulolähteestään kirjaamalla että edelleen lapsi osoittaa tunteita. " kirjoittaa sijoitetun äiti.
Monissa sijaishuoltopaikoissa mm. SOS- lapsikylissä pelätään sijoitettujen lasten koti- ikävää niin paljon, että pienimmätkin kaipauksen tunteet kirjataan sopeutumattomuudeksi ja kaipauksen tunteiden osoittamisesta rangaistaan niin lapsia kuin näiden vanhempia.
Sijoitetuilta lapsilta ja vanhemmilta vaaditaan koti- ikävän ja kaipauksen tunteiden kieltämistä ja tukahduttamista lapsen terveydenhuollon, koulunkäynnin ja/tai tapaamisten ehtona.
Yksi lasten traumatisoitumista edistävä kyseenalainen sijaishuollon käytäntö ja uskomus on, että lapsella/nuorella on oltava turvallinen kiintymyssuhde sijaisperheeseen, ennen kuin hän voi aloittaa koulun tai terapiaprosessin. Uskomus johtaa lasten ja vanhempien laittomiin tapaamisrajoituksiin ja lasten koulunkäynnin ja terapioiden tarpeettomaan viivästymiseen ja sijoitusten pitkittymiseen.
Psykoanalyysin harhaopit omaksuneet sijaishuoltotoimijat pitävät lapsen kiintymystä biologisiin ja sijaisvanhempiin toisensa poissulkevina ja uskovat, että lapsen kiintymys vanhempiinsa estää/hankaloittaa sijaishuollon toivomia kiintymyssuhteita. Siksi lapsen kiintymyssuhteita läheisiinsä estetään/ hankaloitetaan. Näin toimitaan tilanteessa, jossa huostaanottojen yleisimmiksi taustatekijöiksi on todettu lasten kaltoinkohtelun sijaan sosiaalityöntekijän käsitys perheen kunnollisuudesta ( Hiitola, 2015) , vanhempien uupumus (58%) ja lapsen koulunkäynnin vaikeudet (47%).(THL, 2016, 7)
Lasta kiristetään paitsi vanhempien kautta myös suoraan kehottamalla häntä olemaan "reippaampi" erotilanteissa, rankaisemalla koti- ikävästä, houkuttelemalla häntä etsimään ja paljastamaan puutteita vanhemmistaan leikin ja pelien varjolla ja palkitsemalla häntä toivotun uhri- identiteetin omaksumisesta.
Lastenkotien identiteettityö haiskahtaa ikävästi indoktrinaatiolta ja aivopesulta. Lastenkodissa tehtävässä "identiteettityössä omaohjaaja tuo nuorelle näkyväksi hänen elämässään merkityksellisiä tapahtumia (Timonen-Kallio 2010, 10–11.) Sijoitettu lapsi joutuu niin sanotusti identiteetin rakennuskurssille, (Barkman , 2009, 242.) Usein työntekijä joutuu etsimään puuttuvia paloja nuoren tarinaan esimerkiksi nuorta koskevista asiakirjoista. (Barkman 2009, 242–243) .
Erilaiset menetelmät ja työvälineet auttavat hahmottamaan nuoren tilannetta, selittämään asioita, ymmärtämään, jäsentämään ja raportoimaan " (Kaikko & Friis 2009, 87.)
Lastensuojelulaitoksen työntekijöitä ja sijaisvanhempia kehotetaan tulkitsemaan, sanoittamaan ja muuntamaan lapsen tunneilmaisua tämän oletettujen lapsuustraumojen vakauttamiseksi ja lapsen sopeuttamiseksi .
Pesäpuu ry:n Christine Välivaaran mukaan "kiintymyssuhde on aikuisen ja lapsen välinen tunnesäätelysuhde, jossa aikuinen säätelee ja hallitsee lapsen tunteita ja sisäistä tilaa (Välivaara 2010, 3.)
Sijaishuollon "turvallisessa kiintymyssuhteessa" sijaiskasvattaja on kuin alkionsa lapseen laskeva Alien, facehugger (”naamanhalaaja”), joka säätelee ja hallitsee yksinoikeudella lapsen tunteita ja sisäistä tilaa, eristää lapsen alkionsa kiinnittymisen varmistamiseksi ja karkottaa mustasukkaisesti kaikki alkionsa kasvua ja kehitystä potentiaalisesti vaarantavat kilpailijat kasvualustana toimivan lapsen läheltä.
"Turvallisissa kiintymyssuhteissa" empaattiset asiantuntijat ja kasvattajat pyrkivät muuttamaan lapset itsensä kaltaisiksi; illuusiotyötä (mielikuvia, höpinöitä) tekeviksi, oman kehonsa kieltäviksi, tilinumeroilla ohjailtaviksi järjestelmäuskovaisiksi, jotka ovat valmiita palvelemaan onttoa, lisäarvottomuutta tuottavaa talousjärjestelmää ennakoitavalla tavalla.
Myös biologisia vanhempia ohjataan sympatiavapaaseen empaattiseen ymmärtämiseen. Heidän tulee ymmärtää, että lapsen kertomat sijaishuollon väärinkäytöksistä ovat vain osa luonnollista sopeutumisprosessia, jota ei tule häiritä kanteluilla tai rikosilmoituksilla. Voikukkia vertaistukiryhmät -Ohjaajan opas kertoo, että ”sijoitettu lapsi voi tehdä asioita joiden uskoo auttavan pääsemään takaisin kotiinsa. Lapsi saattaa viestittää vanhemmilleen huonoa oloaan ja epäkohtia sijaiskodissa ja sijaisvanhemmissa. Vanhemman ei kuitenkaan pidä lähteä toimimaan lapsen viestien pohjalta, vaan kuunnella ja yrittää olla tukena menemättä mukaan lapsen viestityksiin” (Kivinen, Hägglund, Söderholm, Kujala, 2012, 75).
Lapsen kertoma sijaishuollon väärinkäytöksistä on siis oppaan mukaan vain sijaishuoltoon kiinnittymisen reaktiovaihetta ja osoitus sopeutumisprosessin etenemisestä.
Reaktiovaiheen oireiksi on listattu: karkaamiset, raivonpuuskat, huono käytös, sijaiskodin epäkohdista kertominen, vihaisuus itseä ja muita kohtaan, surullisuus ja itkuisuus. Opas kertoo, että tämä "reaktiovaihe voi kestää useita kuukausia." Lapsen kertomaan sijaishuollon puutteista vakavasti suhtautuva ja sympaattinen vanhempi näyttäytyy oppaassa kypsymättömänä lapsen parasta ajattelemattomana ja omistushaluisena sijaishuoltoon sopeutumisen jarruna. Eikö oppaiden kirjoittajien mieleen juolahtanut että karkaamiset, raivonpuuskat, viha, surullisuus ja itkuisuus voivat olla myös reaktioita todelliseen sijaishuollossa koettuun väkivaltaan?
Kehotus mitätöidä lapsen kertomat sijaishuollon epäkohdista on outo kun tiedetään että sijaishuollosta puuttuu toimiva valvonta ja että lapsen turvallisuus sijaishuollossa jää usein hänen vanhempiensa vaivannäön ja valppauden varaan.
Empatia ja puolueettoman tarkkailijan harha
Sijaishuollossa mikä tahansa sijaishuollon aikuinen- lapsi- suhde oletetaan automaattisesti turvalliseksi . Turvallisen kiintymyssuhteen virallisia kriteereitä sovelletaan vain vanhempiin:" Turvallisessa kiintymyssuhteessa kasvattajan tulisi reagoida sensitiivisesti ja oikeaan aikaan lapsen fyysisiin, psyykkisiin ja sosiaalisiin tarpeisiin. Tärkeä osa turvallista kiintymyssuhdetta on, että lapsi saa ilmaista erilaisia tunteitaan, joiden käsittelemisessä häntä myös tuetaan". (Vilén ym. 2010, 103–104).
Empatiasta ja turvallisesta kiintymyssuhteesta sijaisvanhempiin näyttää tulleen lapsen etua vastaavia tyhjiä käsitteitä, joilla argumentoidaan sekä lasten että heidän vanhempiensa tosiasiallista etua, tarpeita, toiveita ja tunteita vastaan.
Myötätuntostressin ja - uupumuksen sijaan tulisikin puhua myötätunnottomuusstressistä ja - uupumuksesta.
Voimauttavan valokuvan työmenetelmän kehittänyt sosiaali- ja taidekasvattaja Miina Savolainen vättää, että tehty työ, aika ja raha menee hukkaan ja niin asiakkaat kuin työntekijät uupuvat kun työntekijät pinnistelevät pysyäkseen ammattiroolissa, jonka ydin on hallinta, yhteisen ihmisyyden kieltäminen ja epäluulo; ”minua ei vedätetä”.
Savolaisen mukaan auttamisjärjestelmämme itse kärsii kiintymyssuhteen häiriöstä; se jättää hallintapyrkimyksissään ja raiskaavassa tunkeilevaisuudessaan avunpyytäjät vaille apua, kunnioitusta ja turvaa. (Savolainen, 15.3.2016).
Kovin turvallista asiakkaiden kannalta ei ole sijaishuollon uskomus siihen, että sijoitetun turvallinen kiintymyssuhde sijaisperheeseen voi syntyä vain karsimalla kaikki kilpailu eli estämällä lapsen kontaktit läheisiinsä, opettajiin , terapeutteihin ja valvontaviranomaisiin.
Koko empatian ihanne, kuvitelma siitä, että joku ventovieras byrokraatti voisi pelkän koulutuksen avulla "nähdä läpi" eli ymmärtää mitä asiakas ajattelee, tuntee, kokee ja miksi hän toimii siten kuin toimii muistuttaa puolueettoman tarkkailijan harhaa ja kertoo lähinnä kuvittelijan hybriksestä.
Sosiaalityön teksteissä ja käytännöissä empatia on lähinnä kohtaamattomuutta, yhteydettömyyttä ja julmaa tarkkailua, jossa tietämiseensä tukehtuva ja tahrattomuuden vankilaan itsensä vanginnut asiantuntija saa tirkistellä toiseutta ja paheellista "maailmaa" luvallisesti ja turvallisesti oman "kunniallisuutensa" säilyttäen ja itsensä ja ihmisyytensä piilottaen.
Kuvitelma omasta empatiaosaamisesta tuhoaa jo kättelyssä luottamuksen edellytykset: kunnioituksen ja nöyryyden tuntemattoman edessä. Empatia voi tosiasiassa toimia vahingollisen status quo:n ylläpitäjänä ja lastensuojelun muutoksen jarruna.
Pahan tekeminen tai rutinoitunut vihakäytäntö ei edellytä uskallusta kokea tai tunnistaa vihan tunnetta tai henkilökohtaista vihamotiivia. Lasten turhan huostaanoton purkua vastustanut johtava sosiaalityöntekijä selitti vanhemmille, että tässä ei ole mitään henkilökohtaista. He vain haluavat katsoa asian loppuun asti. Valituksen menestyminen olisi kuitenkin johtanut siihen että lapsi, joka oli odottanut kotiin pääsyä jo vuosia olisi joutunut uudelleen huostaanotetuksi. (J.P. Roos, HS- blogi 9.2.2008).
Järjestelmällistä väkivaltaa valmisteltiin ja valmistellaan yhä ammatti- ja asiantuntijakielelle käännetyllä vihapuheella, joka mitätöi puheen kohteena olevat ihmiset ja väestönosat ongelmiksi, riskeiksi, huonommaksi ainekseksi, rasitteiksi ja turhiksi kulueriksi.
Kun viha on häivytetty kansakunnan, naisten ja lasten suojelun nimissä empatia-, huoli-, riski-, puhtaus- ja puuttumispuheeksi ja ositettu toisistaan eriytyneiksi asetuksiksi, hallinnolliseksi ohjeiksi, suoritteiksi, kokouksiksi, kirjauksiksi, rajoitustoimiksi ja aikatauluiksi joukkotuhoaminen voi alkaa.
Sijaishuollossa mikä tahansa sijaishuollon aikuinen- lapsi- suhde oletetaan automaattisesti turvalliseksi . Turvallisen kiintymyssuhteen virallisia kriteereitä sovelletaan vain vanhempiin:" Turvallisessa kiintymyssuhteessa kasvattajan tulisi reagoida sensitiivisesti ja oikeaan aikaan lapsen fyysisiin, psyykkisiin ja sosiaalisiin tarpeisiin. Tärkeä osa turvallista kiintymyssuhdetta on, että lapsi saa ilmaista erilaisia tunteitaan, joiden käsittelemisessä häntä myös tuetaan". (Vilén ym. 2010, 103–104).
Empatiasta ja turvallisesta kiintymyssuhteesta sijaisvanhempiin näyttää tulleen lapsen etua vastaavia tyhjiä käsitteitä, joilla argumentoidaan sekä lasten että heidän vanhempiensa tosiasiallista etua, tarpeita, toiveita ja tunteita vastaan.
Myötätuntostressin ja - uupumuksen sijaan tulisikin puhua myötätunnottomuusstressistä ja - uupumuksesta.
Voimauttavan valokuvan työmenetelmän kehittänyt sosiaali- ja taidekasvattaja Miina Savolainen vättää, että tehty työ, aika ja raha menee hukkaan ja niin asiakkaat kuin työntekijät uupuvat kun työntekijät pinnistelevät pysyäkseen ammattiroolissa, jonka ydin on hallinta, yhteisen ihmisyyden kieltäminen ja epäluulo; ”minua ei vedätetä”.
Savolaisen mukaan auttamisjärjestelmämme itse kärsii kiintymyssuhteen häiriöstä; se jättää hallintapyrkimyksissään ja raiskaavassa tunkeilevaisuudessaan avunpyytäjät vaille apua, kunnioitusta ja turvaa. (Savolainen, 15.3.2016).
Kovin turvallista asiakkaiden kannalta ei ole sijaishuollon uskomus siihen, että sijoitetun turvallinen kiintymyssuhde sijaisperheeseen voi syntyä vain karsimalla kaikki kilpailu eli estämällä lapsen kontaktit läheisiinsä, opettajiin , terapeutteihin ja valvontaviranomaisiin.
Koko empatian ihanne, kuvitelma siitä, että joku ventovieras byrokraatti voisi pelkän koulutuksen avulla "nähdä läpi" eli ymmärtää mitä asiakas ajattelee, tuntee, kokee ja miksi hän toimii siten kuin toimii muistuttaa puolueettoman tarkkailijan harhaa ja kertoo lähinnä kuvittelijan hybriksestä.
Sosiaalityön teksteissä ja käytännöissä empatia on lähinnä kohtaamattomuutta, yhteydettömyyttä ja julmaa tarkkailua, jossa tietämiseensä tukehtuva ja tahrattomuuden vankilaan itsensä vanginnut asiantuntija saa tirkistellä toiseutta ja paheellista "maailmaa" luvallisesti ja turvallisesti oman "kunniallisuutensa" säilyttäen ja itsensä ja ihmisyytensä piilottaen.
Kuvitelma omasta empatiaosaamisesta tuhoaa jo kättelyssä luottamuksen edellytykset: kunnioituksen ja nöyryyden tuntemattoman edessä. Empatia voi tosiasiassa toimia vahingollisen status quo:n ylläpitäjänä ja lastensuojelun muutoksen jarruna.
Pahan tekeminen tai rutinoitunut vihakäytäntö ei edellytä uskallusta kokea tai tunnistaa vihan tunnetta tai henkilökohtaista vihamotiivia. Lasten turhan huostaanoton purkua vastustanut johtava sosiaalityöntekijä selitti vanhemmille, että tässä ei ole mitään henkilökohtaista. He vain haluavat katsoa asian loppuun asti. Valituksen menestyminen olisi kuitenkin johtanut siihen että lapsi, joka oli odottanut kotiin pääsyä jo vuosia olisi joutunut uudelleen huostaanotetuksi. (J.P. Roos, HS- blogi 9.2.2008).
Järjestelmällistä väkivaltaa valmisteltiin ja valmistellaan yhä ammatti- ja asiantuntijakielelle käännetyllä vihapuheella, joka mitätöi puheen kohteena olevat ihmiset ja väestönosat ongelmiksi, riskeiksi, huonommaksi ainekseksi, rasitteiksi ja turhiksi kulueriksi.
Kun viha on häivytetty kansakunnan, naisten ja lasten suojelun nimissä empatia-, huoli-, riski-, puhtaus- ja puuttumispuheeksi ja ositettu toisistaan eriytyneiksi asetuksiksi, hallinnolliseksi ohjeiksi, suoritteiksi, kokouksiksi, kirjauksiksi, rajoitustoimiksi ja aikatauluiksi joukkotuhoaminen voi alkaa.