"Ylisukupolvisuuden ehkäisyssä tärkeää on varmistaa sekä lasten että vanhempien tuen tarve" THL, Lastensuojelun käsikirja 01.11. 2018
Moni kansalainen on ihmetellyt alati lisääntyviä lasten ja vanhempien sairauksilla ja ohimenevillä vastoinkäymisillä perusteltuja pakkotoimia esim. huostaanottoja. Vielä oudompaa on huostaanottojen perustelu sosiaalityöntekijän subjektiivisella tyytymättömyyden tilalla eli huolella.
Yhä useammin niin psykiatriassa kuin sosiaalityössä ohimenevistä vastoinkäymisistä ja niiden herättämistä tunteista pyritään fabrikoimaan sairauksia. Sairaudet puolestaan nähdään moraalisina epäonnistumisina.
"Lapsiperhe on unohtunut jonnekin järjestelmien syövereihin, kun eri ammattilaiset ja järjestemän osat vahtivat omia etujaan.
Kunnissa käytetään yli 10 miljardia euroa vuodessa lasten ja lapsiperheiden palveluihin ja tukemiseen, mutta tuloksia ei tule", väittää emeritusprofessori Matti Rimpelä raportissaan Onko Strategioista tullut tragedioita?.
Sosiaalityön professori Kate Morris arvostelee sitä, että lastensuojelu kohdistaa resurssien sijaan köyhiin ja erilaisiin perheisiin turhia riskiseulauksia ja -tutkimuksia. Morris kiinnittää huomiota riskiperhediskurssiin ja kertoo kuinka Isossa Britanniassa arvioitiin olevan 120 000 riskiperhettä joiden olosuhteisiin tuli puuttua. Tilastotiedot, joiden perusteella arvio tehtiin osoittautuivat hatariksi ja kiistanalaiseksi. Morrisin mukaan haavoittuvuuksia tulee oppia tunnistamaan ja nimeämään ilman että niitä käännetään riskien osoittimiksi.
Morris arvostelee sosiaalityöntekijöiden tapaa kerrata ongelmia, rikkoa perheitä, tehdä liittoutumia ja osittaisia sitoumuksia ja syyllistää perheitä suunnitelmiensa epäonnistuneesta toimeenpanosta. Hän pohtii toimivatko sosiaalityöntekijät hyvistä aikomuksistaan huolimatta muutosten estäjinä kyvyttömyydessään irroittautua käsityksistään ja toimintamalleistaan ja aloittaa puhtaalta pöydältä.
Elämän tavallisista vastoinkäymisistä fabrikoidaan sairauksia
Alan Casselsin mukaan tautitehtailu tarkoittaa sairauden kriteerien laajentamista niin, että terveistä ihmisistä tehdään potilaita. Toiminnan motiivina on lääkeyhtiöiden halu laajentaa tuotteidensa markkinoita. Cassels kertoo kirjansa Selling Sickness. How the World’s Biggest Pharmaceutical Companies are Turning us All into Patients (Nation Books, 2005) alkusanoissa lääkeyhtiö Merckin toimitusjohtajasta, joka toiveissaan näki lääkeyhtiönsä samanlaisena kuin purukumin valmistaja Wrigley’s.
Jos he voisivat valmistaa tuotteita myös terveille ihmisille, silloin niitä voisi myydä kaikille.
Saada myydä lääkkeitä vain sairaille oli markkinarajoite.
Samoin kuin lääkeyhtiöt myös lastensuojelutoimijat luovat sairauksia tai ”tyytymättömyyden tiloja”, joiden korjaamiseksi ne voivat tarjota omia tuotteitaan. Huoli on eräs tällainen tyytymättömyyden tila.
Tautilietsonta on Casselin mukaan kymmenessä vuodessa vain kiihtynyt. ”Viime vuosina on nähty lukuisia räikeitä kampanjoita, jotka koettavat uskotella ihmisille, että elämän tavalliset vastoinkäymiset ovat sairauksia.”
Ben Furmanin väittämä psykiatrian hoitojärjestelmän luonteesta sopii myös sosiaalityöhön: ”Psykiatrista hoitojärjestelmää ei ole milloinkaan luotu asiakkaita varten. Se on pikemminkin keskinäisen kädenväännön tuloksena syntynyt eri ammattiryhmien etuja ja uskottavuutta palveleva alati muuttuva rakennelma, jonka tehtävänä ei ole auttaa asiakkaita/potilaita parantumaan vaan edistää työntekijöiden hyvinvointia ja arvostusta yhteiskunnassa.”
Samoin kuin psykiatrian historia, myös sosiaalityön historia on omituinen sekoitus psykologisia kultteja, muotivirtauksia, oppiriitoja, valtataisteluja, lobbauksia, ammattiryhmien keskinäistä kädenvääntöjä ja haitallisia jos ei suorastaan julmia hoitokeinoja.
Etsivä löytää etsimänsä
Lääkäri ja terveydenhuollon menetelmien arvioinnin ammattilainen Iris Pasternack ei ole vakuuttunut terveille ihmisille tehtävien seulontojen eduista.
Pasternack nostaa esiin mm. seulontojen taloudelliset intressit. On lääketeollisuuden ja yksityisten lääkäriasemien etu, että mahdollisimman moni ostaa heidän tuotteitaan ja palveluitaan.
Esimerkiksi allergiatestit, kuten monet muutkaan testit, eivät ole aukottomia. Ne on Pasternackin mukaan kehitetty sellaisille, joiden on syytä epäillä allergiaa. Jos testejä tekee vain varmuuden vuoksi, tulokset voivat näyttää allergiaa virheellisesti.
Pasternackin mielestä liiallisesta seulonnasta ja tutkimisesta seuraa turhaa pelottelua.
"Kun terveitä ihmisiä seulotaan, löydetään valtavasti kaikenlaista. Se on kuin Googlen karttaa zoomaisi: mitä lähemmäs menee, sen pienempiä järviä näkee."
Leeni Ikosen mukaan lastensuojelua hallitsevassa psykoanalyyttisessa orientaatiossa työntekijät pyrkivät löytämään perheestä sen pahan, jonka olemassaolosta he ovat varmoja jo työtään aloittaessaan.
Onko lasten ja vanhempien salaseulonta ja arviointi lasten suojelua?
Lastensuojeluasiakkuuteen liittyy lähes aina lapsen ja vanhempien arviointi.
Arvioinnit nähdään osana sosiaalityön ammatillista ekspertiisiä, jonka sisältö koostuu mm. subjektiivisesta huolen tunteesta, ”naksahduksesta” ja hiljaisesta tiedosta. Arvioinnit suoritetaan vailla riittävää ohjausta menetelmillä, joiden luotettavuudesta ei ole näyttöä. Lastensuojelussa arviointi ja seulaus tehdään usein myös salaa asiakkaita informoimatta. Riskiseulaus voidaan nimetä mm. vanhemmuuden tukemiseksi, vuorovaikutuksen vahvistamiseksi tai jopa yhteis- tai vaikuttavuustutkimukseksi. Esimerkiksi taannoista Otso- hanketta mainostettiin perheille kuuntelijan ja tuen tarjoamisena perheen arjen hallinnan ja vuorovaikutuksen pulmiin vaikka hankeraportissa hankkeen päämääräksi ilmoitettiin perheiden mt- ja päihdeongelmien tehostettu esiinseulominen.
Rekisteritietoa tarvittaisiin myös lastensuojelun vaikutuksista
Sosiaalihuollon tiedonhallintauudistuksen myötä lastensuojelu pääsee terveydenhuollon rekisteritietoihin ja sosiaalirekisteristä toisin kuin rikosrekisteristä tulee ikuisia kun sosiaalihuollon vanhat asiakastiedot digitalisoidaan. Tutkija Paula Saikkosen mukaan sosiaalihuollon kansalliseen asiakastietovarantoon (KanSa) arkistoitavan tiedon laatua ja arkistoinnin kestoa koskeville eettisille pohdinnoille ei selvästikään ole vielä uhrattu aikaa. Saikkonen kysyy aiheellisesti pitäisikö dataa kerätä myös siitä, miten asiakkaiden elämäntilanteet paranevat tai huononevat, miten he saavat tarvitsemiaan palveluita ja minkälaiset sosiaalityön menetelmät johtavat myönteisiin tuloksiin?
Häiriö-orientaatio hyödyttää vain yrityksiä
Niin psykiatrian kuin sitä ihannoivan sosiaalityön piirissä työntekijöitä houkutellaan luomaan ja tulkitsemaan luonnollisesta elämänkulusta lääkehoidettavia tiloja ja monenkirjaviin oireisiin perustuvia sairauksia. Työntekijöiden toimenkuvana on piirtää semisairauksien suuntaviivat, diagnostiikka ja hoitosuositukset.
Arviointeja ja seulauksia suorittavat sosionomit ja sosiaalityöntekijät saavat usein kurssituksensa, opinnäytetyörahoituksensa ja harjoittelu- ja työpaikkansa yksityisiltä valvomattomilta lapsibisnesyrittäjiltä ja -järjestöiltä.
Heille annettu opetus tähtää yritysten kasvutavoitteiden toteutumiseen eli heitä kannustetaan lastensuojelubisneksen asiakashankintaan, tuottamaan huostaanotot ja ala-arvoisen "puuttumisen" oikeuttavaa huolipuhetta ja arvioimaan ja luokittelemaan asiakkaita auttamisen sijaan.
Koulutuksen ansiosta vanhempia ja lapsia ei kyetä näkemään palveluun, oikeusturvaan tai asialliseen kohteluun oikeutettuina kansalaisina ja ihmisinä vaan epäiltävinä vaaratekijöinä ja riskeinä, joista on lupa tehdä huoliluokituksia, riskiarvioita, diagnooseja ja rikosepäilyjä hatarin ja laittomin perustein.
Arviointi naamioidaan tueksi
Lastensuojelussa samat yritykset tarjoavat jääviyssääntöjen vastaisesti niin vanhemmuuden arviointeja kuin lasten sijoituspalveluja. Arviointi voidaan naamioida vanhemmuuden tai vuorovaikutuksen tukemiseksi, perhetyöksi, ensi- ja turvakotijaksoksi tai perhekuntoutukseksi. Lasten huostaanottoja valvomattomaan laitoshuoltoon kutsutaan mm. erityiseksi huolenpidoksi (EHO), jarru-, vieri- tai pysäytyshoidoksi.
Lastensuojelun tutkimus- ja hoitoyksiköt toimivat edelleenkin huostaanottoja lisäävällä häiriöorientaatiolla, jossa asiakkaista pyritään etsimään kalliita asiantuntijapalveluita, laitostutkimuksia ja - säilytyksiä edellyttäviä ja oikeuttavia puutteita ja vikoja. Arviointien lopputulos on perheiden voimaantumisen ja kotiuttamisen sijaan liian usein perheiden leimaaminen, syrjäyttäminen ja/ tai lapsen huostaanotto, joka tehdään usein lasta ja perheitä kuulematta, lapsen tarpeita, läheissuhteita tai kulttuuritaustaa huomioimatta lapsen etua ja tarpeita vastaamattomaan ja pysyvyyttä tarjoamattomaan laitoshoitoon liian kauaksi kotoa (Hiitola 2009; Pösö& Puustinen- Korhonen 2010; LSKL 2011;VTV 2012; LSKL 2013).
Tuomas Kurttilan mukaan lastensuojelu tarvitsee reformin: "Lastensuojelun kustannusrakenne on läpinäkymätön, kallis ja mahdollistaa valvonnan ollessa heikkoa lapsen kannalta epätarkoituksenmukaiset ratkaisut.
Lastensuojelulain 3 a §:n mukaan ehkäisevää lastensuojelua annetaan, kun lapsi tai perhe ei ole lastensuojelun asiakkaana. Termi on sekava ja täysin turhaan lastensuojelulla raskautettua.
Termistä ehkäisevä lastensuojelu tulisi luopua ja sitä koskevat lastensuojelulain säännökset kumota. Sama normipurku koskisi myös lastensuojelun avopalveluita. Nämä palvelut löytyvät eri säädöksistä, kuten sosiaalihuoltolaista, tavanomaisina lasten ja perheiden palveluina."
Myös sosiaalityössä ja erityisesti lastensuojelussa katsellaan maailmaa yhä enemmän biolääketieteellisten linssien läpi.
Jani Kaaro kirjoittaa mainiossa artikkelissaan Lääkärit ja sokea tiedeusko lääkäri Iona Heath:sta, joka väittää, että " mitä syvemmin lääkäri omaksuu biolääketieteellisen mallin, sitä alttiimmaksi hän tulee näkemään potilaansa keskiarvoina, normatiivisen ihmisyyden edustajana. Sitä hatarammaksi samalla muuttuu lääkärin kyky nähdä potilaansa ihmisenä, keskellä omaa elämäänsä, ymmärtää sairautta ja sen merkitystä potilaan koko elämän kontekstissa".
Terveyttä vai totalitarismia?
Heath kritisoi lääketieteen kehitystä. Kaaron mukaan "hän tekee selväksi, että hänen erittelemänsä yksityiskohdat eivät ole lääketieteen omia erillisiä patologioita, vaan seurausta laajemmasta yhteiskunnallisesta kehityksestä. Eräässä mielenkiintoisimmista esseistään hän kysyy, onko terveydenhuolto muuttumassa totalitarismiksi. Esseessä hän kuvaa totalitarismia filosofi Karl Popperia seuraten järjestelmänä, joka uskoo sokeasti omaan näkyynsä täydellisestä yhteiskuntajärjestelmästä. Usko täydelliseen järjestelmään on niin vahvaa, että uhreista, jotka syntyvät tuota utopiaa tavoiteltaessa, ei olla kiinnostuneita –tai ne ollaan valmiita hyväksymään.
Miten totalitarismi sitten näkyy terveydenhuoltojärjestelmässä? Yksi Heathin esimerkeistä on ennalta ehkäisevä lääketiede ja terveisiin ihmisiin kohdistuvat seulonnat. Heathin mukaan ennalta ehkäisevän lääketieteen lupaukset ja velvollisuudet potilasta kohtaan eroavat perustavalla tavalla niistä, jotka koskevat hoitavaa lääketiedettä. Hoitavassa lääketieteessä potilas etsii lääkärin, koska hän tarvitsee apua sairauteensa, ja lääkärin velvollisuus on auttaa potilasta parhaan kykynsä mukaan. Ennalta ehkäisevässä lääketieteessä lääkäri sen sijaan etsii potilaan ja kertoo tälle, mitä tämän pitäisi tehdä, ettei tästä tulisi potilasta – tai miten potilaaksi tulemista voi oletettavasti lykätä ".
Lääketieteen ja sosiaalityön moraalinen ristiretki
"Heath siteeraa näyttöön perustuvan lääketieteen suurnimeä, professori David Sackettia, puhuessaan ennalta ehkäisevän lääketieteen kolmesta röyhkeyden elementistä.
Ennalta ehkäisevä lääketiede on ensinnäkin aggressiivista: se etsii terveitä ihmisiä oma-aloitteisesti ja kertoo heille, miten heidän olisi elettävä elämäänsä.
Toiseksi se on ylimielistä: se olettaa automaattisesti, että sen tarjoamista neuvoista seuraa enemmän hyötyjä kuin haittoja, vaikka tämä ei aina pidä paikkaansa.
Kolmanneksi ennalta ehkäisevä lääketiede on määräilevää ja hyökkää herkästi kaikkien niiden kimppuun, jotka kyseenalaistavat sen suosituksia.
”Kun edellä mainitut kolme röyhkeyden muotoa pannaan yhteen, saadaan jotakin mikä muistuttaa moraalista ristiretkeä”, Heath sanoo. Yhdistelmän lopputuloksena on filosofia, jossa järkiperäinen ja vastuullinen kansalainen on itse vastuussa terveydestään, ja sairaus on merkki moraalisesta epäonnistumisesta. Näin lääketiede luo normatiivisen ihmisen ideaalin, jota kaikkien on tavoiteltava. Annettujen ohjeiden takana, kulisseissa, on valtava vääntövoima kaupallisia tavoitteita ja etuja, jotka tuottavat säännöstön mittalaitteet ja interventiot.
On kuitenkin suuri filosofinen kysymys, millä oikeudella lääkäri istuttaa terveeseen ja oireettomaan ihmiseen sen ajatuksen, että hän saattaa olla sairas. Seulonnat eivät ole yksiselitteisiä tai erehtymättömiä, ja väärät positiiviset tulokset jättävät tutkitusti ihmiseen pysyvän pelon, levottomuuden ja epävarmuuden tunteen omasta terveydestään. Toinen valtavan mittaluokan ongelma on hinta: seulonnat ja muut ennalta ehkäisevän lääketieteen toimenpiteet ahmaisevat niin suuren osan terveydenhuoltojärjestelmien budjetista, että ne uhkaavat solidaarisuuteen ja tasa-arvoon perustuvaa terveydenhoidon perustaa. Kolmanneksi näkökulma naamioi sosioekonomisista tekijöistä johtuvat terveyserot kysymykseksi yksilön käyttäytymisestä.
Kun potilasta ei enää nähdä suosituksilta
Heathin mielestä näyttöön perustuvat suositukset nimittäin ovat pohjimmiltaan samaa normatiivisuuden luomista, jota hän on arvostellut.
”Ongelma ei ole se, että suosituksia laaditaan vaan se, jos lääkäri ei näe potilasta suosituksilta”, Heath sanoo.
Heath ei näe pulmaa – tätäkään – vain lääketieteen ongelmana, vaan oireena laajemmasta yhteiskunnallisesta kehityksestä. Hän siteeraa irlantilaista kirjailijaa, Stephen Barrya, joka kirjoittaa näin teoksessaan A Long Long Way:
”Ja Jumala tietää, että kun järki ja armo ovat jättäneet maailman, mikään ei ole niin arvokasta kuin käsikirja.”
Ongelma ei ole lääketieteessä vaan maailmassa, josta armo ja järki ovat kadonneet. Lääketiede takertuu kouristuksenomaisesti suosituksiin, koska ne lupaavat estää lääkäreitä epäonnistumasta: ne ovat viimeinen suojavalli lääkärin ja hoitovirheen välillä. Heathin kritiikin mukaan suosituksista voi kuitenkin tulla tekosyy olla käyttämättä järkeään –joka on jo valmiiksi kadoksissa maailmasta –ja olla näkemättä potilaansa todellista tarvetta tulla kuulluksi ja nähdyksi.
Popperin ratkaisu totalitarismia vastaan oli käytännöllinen. Mikään järjestelmä ei voi olla kaikille täydellinen, eikä kukaan voi tietää toisten puolesta, mitä he tarvitsevat –siksi on viisaampaa tarttua yhteiskunnallisiin haasteisiin ongelma kerrallaan. Unohtakaamme täydellinen yhteiskunta ja utopiat –jotka tavoitellessaan taivasta maan päälle saavat aikaan helvetin –ja auttakaamme ihmisiä tässä ja nyt, kun he sitä tarvitsevat. "
Moni kansalainen on ihmetellyt alati lisääntyviä lasten ja vanhempien sairauksilla ja ohimenevillä vastoinkäymisillä perusteltuja pakkotoimia esim. huostaanottoja. Vielä oudompaa on huostaanottojen perustelu sosiaalityöntekijän subjektiivisella tyytymättömyyden tilalla eli huolella.
Yhä useammin niin psykiatriassa kuin sosiaalityössä ohimenevistä vastoinkäymisistä ja niiden herättämistä tunteista pyritään fabrikoimaan sairauksia. Sairaudet puolestaan nähdään moraalisina epäonnistumisina.
"Lapsiperhe on unohtunut jonnekin järjestelmien syövereihin, kun eri ammattilaiset ja järjestemän osat vahtivat omia etujaan.
Kunnissa käytetään yli 10 miljardia euroa vuodessa lasten ja lapsiperheiden palveluihin ja tukemiseen, mutta tuloksia ei tule", väittää emeritusprofessori Matti Rimpelä raportissaan Onko Strategioista tullut tragedioita?.
Sosiaalityön professori Kate Morris arvostelee sitä, että lastensuojelu kohdistaa resurssien sijaan köyhiin ja erilaisiin perheisiin turhia riskiseulauksia ja -tutkimuksia. Morris kiinnittää huomiota riskiperhediskurssiin ja kertoo kuinka Isossa Britanniassa arvioitiin olevan 120 000 riskiperhettä joiden olosuhteisiin tuli puuttua. Tilastotiedot, joiden perusteella arvio tehtiin osoittautuivat hatariksi ja kiistanalaiseksi. Morrisin mukaan haavoittuvuuksia tulee oppia tunnistamaan ja nimeämään ilman että niitä käännetään riskien osoittimiksi.
Morris arvostelee sosiaalityöntekijöiden tapaa kerrata ongelmia, rikkoa perheitä, tehdä liittoutumia ja osittaisia sitoumuksia ja syyllistää perheitä suunnitelmiensa epäonnistuneesta toimeenpanosta. Hän pohtii toimivatko sosiaalityöntekijät hyvistä aikomuksistaan huolimatta muutosten estäjinä kyvyttömyydessään irroittautua käsityksistään ja toimintamalleistaan ja aloittaa puhtaalta pöydältä.
Elämän tavallisista vastoinkäymisistä fabrikoidaan sairauksia
Alan Casselsin mukaan tautitehtailu tarkoittaa sairauden kriteerien laajentamista niin, että terveistä ihmisistä tehdään potilaita. Toiminnan motiivina on lääkeyhtiöiden halu laajentaa tuotteidensa markkinoita. Cassels kertoo kirjansa Selling Sickness. How the World’s Biggest Pharmaceutical Companies are Turning us All into Patients (Nation Books, 2005) alkusanoissa lääkeyhtiö Merckin toimitusjohtajasta, joka toiveissaan näki lääkeyhtiönsä samanlaisena kuin purukumin valmistaja Wrigley’s.
Jos he voisivat valmistaa tuotteita myös terveille ihmisille, silloin niitä voisi myydä kaikille.
Saada myydä lääkkeitä vain sairaille oli markkinarajoite.
Samoin kuin lääkeyhtiöt myös lastensuojelutoimijat luovat sairauksia tai ”tyytymättömyyden tiloja”, joiden korjaamiseksi ne voivat tarjota omia tuotteitaan. Huoli on eräs tällainen tyytymättömyyden tila.
Tautilietsonta on Casselin mukaan kymmenessä vuodessa vain kiihtynyt. ”Viime vuosina on nähty lukuisia räikeitä kampanjoita, jotka koettavat uskotella ihmisille, että elämän tavalliset vastoinkäymiset ovat sairauksia.”
Ben Furmanin väittämä psykiatrian hoitojärjestelmän luonteesta sopii myös sosiaalityöhön: ”Psykiatrista hoitojärjestelmää ei ole milloinkaan luotu asiakkaita varten. Se on pikemminkin keskinäisen kädenväännön tuloksena syntynyt eri ammattiryhmien etuja ja uskottavuutta palveleva alati muuttuva rakennelma, jonka tehtävänä ei ole auttaa asiakkaita/potilaita parantumaan vaan edistää työntekijöiden hyvinvointia ja arvostusta yhteiskunnassa.”
Samoin kuin psykiatrian historia, myös sosiaalityön historia on omituinen sekoitus psykologisia kultteja, muotivirtauksia, oppiriitoja, valtataisteluja, lobbauksia, ammattiryhmien keskinäistä kädenvääntöjä ja haitallisia jos ei suorastaan julmia hoitokeinoja.
Etsivä löytää etsimänsä
Lääkäri ja terveydenhuollon menetelmien arvioinnin ammattilainen Iris Pasternack ei ole vakuuttunut terveille ihmisille tehtävien seulontojen eduista.
Pasternack nostaa esiin mm. seulontojen taloudelliset intressit. On lääketeollisuuden ja yksityisten lääkäriasemien etu, että mahdollisimman moni ostaa heidän tuotteitaan ja palveluitaan.
Esimerkiksi allergiatestit, kuten monet muutkaan testit, eivät ole aukottomia. Ne on Pasternackin mukaan kehitetty sellaisille, joiden on syytä epäillä allergiaa. Jos testejä tekee vain varmuuden vuoksi, tulokset voivat näyttää allergiaa virheellisesti.
Pasternackin mielestä liiallisesta seulonnasta ja tutkimisesta seuraa turhaa pelottelua.
"Kun terveitä ihmisiä seulotaan, löydetään valtavasti kaikenlaista. Se on kuin Googlen karttaa zoomaisi: mitä lähemmäs menee, sen pienempiä järviä näkee."
Leeni Ikosen mukaan lastensuojelua hallitsevassa psykoanalyyttisessa orientaatiossa työntekijät pyrkivät löytämään perheestä sen pahan, jonka olemassaolosta he ovat varmoja jo työtään aloittaessaan.
Onko lasten ja vanhempien salaseulonta ja arviointi lasten suojelua?
Lastensuojeluasiakkuuteen liittyy lähes aina lapsen ja vanhempien arviointi.
Arvioinnit nähdään osana sosiaalityön ammatillista ekspertiisiä, jonka sisältö koostuu mm. subjektiivisesta huolen tunteesta, ”naksahduksesta” ja hiljaisesta tiedosta. Arvioinnit suoritetaan vailla riittävää ohjausta menetelmillä, joiden luotettavuudesta ei ole näyttöä. Lastensuojelussa arviointi ja seulaus tehdään usein myös salaa asiakkaita informoimatta. Riskiseulaus voidaan nimetä mm. vanhemmuuden tukemiseksi, vuorovaikutuksen vahvistamiseksi tai jopa yhteis- tai vaikuttavuustutkimukseksi. Esimerkiksi taannoista Otso- hanketta mainostettiin perheille kuuntelijan ja tuen tarjoamisena perheen arjen hallinnan ja vuorovaikutuksen pulmiin vaikka hankeraportissa hankkeen päämääräksi ilmoitettiin perheiden mt- ja päihdeongelmien tehostettu esiinseulominen.
Rekisteritietoa tarvittaisiin myös lastensuojelun vaikutuksista
Sosiaalihuollon tiedonhallintauudistuksen myötä lastensuojelu pääsee terveydenhuollon rekisteritietoihin ja sosiaalirekisteristä toisin kuin rikosrekisteristä tulee ikuisia kun sosiaalihuollon vanhat asiakastiedot digitalisoidaan. Tutkija Paula Saikkosen mukaan sosiaalihuollon kansalliseen asiakastietovarantoon (KanSa) arkistoitavan tiedon laatua ja arkistoinnin kestoa koskeville eettisille pohdinnoille ei selvästikään ole vielä uhrattu aikaa. Saikkonen kysyy aiheellisesti pitäisikö dataa kerätä myös siitä, miten asiakkaiden elämäntilanteet paranevat tai huononevat, miten he saavat tarvitsemiaan palveluita ja minkälaiset sosiaalityön menetelmät johtavat myönteisiin tuloksiin?
Häiriö-orientaatio hyödyttää vain yrityksiä
Niin psykiatrian kuin sitä ihannoivan sosiaalityön piirissä työntekijöitä houkutellaan luomaan ja tulkitsemaan luonnollisesta elämänkulusta lääkehoidettavia tiloja ja monenkirjaviin oireisiin perustuvia sairauksia. Työntekijöiden toimenkuvana on piirtää semisairauksien suuntaviivat, diagnostiikka ja hoitosuositukset.
Arviointeja ja seulauksia suorittavat sosionomit ja sosiaalityöntekijät saavat usein kurssituksensa, opinnäytetyörahoituksensa ja harjoittelu- ja työpaikkansa yksityisiltä valvomattomilta lapsibisnesyrittäjiltä ja -järjestöiltä.
Heille annettu opetus tähtää yritysten kasvutavoitteiden toteutumiseen eli heitä kannustetaan lastensuojelubisneksen asiakashankintaan, tuottamaan huostaanotot ja ala-arvoisen "puuttumisen" oikeuttavaa huolipuhetta ja arvioimaan ja luokittelemaan asiakkaita auttamisen sijaan.
Koulutuksen ansiosta vanhempia ja lapsia ei kyetä näkemään palveluun, oikeusturvaan tai asialliseen kohteluun oikeutettuina kansalaisina ja ihmisinä vaan epäiltävinä vaaratekijöinä ja riskeinä, joista on lupa tehdä huoliluokituksia, riskiarvioita, diagnooseja ja rikosepäilyjä hatarin ja laittomin perustein.
Arviointi naamioidaan tueksi
Lastensuojelussa samat yritykset tarjoavat jääviyssääntöjen vastaisesti niin vanhemmuuden arviointeja kuin lasten sijoituspalveluja. Arviointi voidaan naamioida vanhemmuuden tai vuorovaikutuksen tukemiseksi, perhetyöksi, ensi- ja turvakotijaksoksi tai perhekuntoutukseksi. Lasten huostaanottoja valvomattomaan laitoshuoltoon kutsutaan mm. erityiseksi huolenpidoksi (EHO), jarru-, vieri- tai pysäytyshoidoksi.
Lastensuojelun tutkimus- ja hoitoyksiköt toimivat edelleenkin huostaanottoja lisäävällä häiriöorientaatiolla, jossa asiakkaista pyritään etsimään kalliita asiantuntijapalveluita, laitostutkimuksia ja - säilytyksiä edellyttäviä ja oikeuttavia puutteita ja vikoja. Arviointien lopputulos on perheiden voimaantumisen ja kotiuttamisen sijaan liian usein perheiden leimaaminen, syrjäyttäminen ja/ tai lapsen huostaanotto, joka tehdään usein lasta ja perheitä kuulematta, lapsen tarpeita, läheissuhteita tai kulttuuritaustaa huomioimatta lapsen etua ja tarpeita vastaamattomaan ja pysyvyyttä tarjoamattomaan laitoshoitoon liian kauaksi kotoa (Hiitola 2009; Pösö& Puustinen- Korhonen 2010; LSKL 2011;VTV 2012; LSKL 2013).
Tuomas Kurttilan mukaan lastensuojelu tarvitsee reformin: "Lastensuojelun kustannusrakenne on läpinäkymätön, kallis ja mahdollistaa valvonnan ollessa heikkoa lapsen kannalta epätarkoituksenmukaiset ratkaisut.
Lastensuojelulain 3 a §:n mukaan ehkäisevää lastensuojelua annetaan, kun lapsi tai perhe ei ole lastensuojelun asiakkaana. Termi on sekava ja täysin turhaan lastensuojelulla raskautettua.
Termistä ehkäisevä lastensuojelu tulisi luopua ja sitä koskevat lastensuojelulain säännökset kumota. Sama normipurku koskisi myös lastensuojelun avopalveluita. Nämä palvelut löytyvät eri säädöksistä, kuten sosiaalihuoltolaista, tavanomaisina lasten ja perheiden palveluina."
Myös sosiaalityössä ja erityisesti lastensuojelussa katsellaan maailmaa yhä enemmän biolääketieteellisten linssien läpi.
Jani Kaaro kirjoittaa mainiossa artikkelissaan Lääkärit ja sokea tiedeusko lääkäri Iona Heath:sta, joka väittää, että " mitä syvemmin lääkäri omaksuu biolääketieteellisen mallin, sitä alttiimmaksi hän tulee näkemään potilaansa keskiarvoina, normatiivisen ihmisyyden edustajana. Sitä hatarammaksi samalla muuttuu lääkärin kyky nähdä potilaansa ihmisenä, keskellä omaa elämäänsä, ymmärtää sairautta ja sen merkitystä potilaan koko elämän kontekstissa".
Terveyttä vai totalitarismia?
Heath kritisoi lääketieteen kehitystä. Kaaron mukaan "hän tekee selväksi, että hänen erittelemänsä yksityiskohdat eivät ole lääketieteen omia erillisiä patologioita, vaan seurausta laajemmasta yhteiskunnallisesta kehityksestä. Eräässä mielenkiintoisimmista esseistään hän kysyy, onko terveydenhuolto muuttumassa totalitarismiksi. Esseessä hän kuvaa totalitarismia filosofi Karl Popperia seuraten järjestelmänä, joka uskoo sokeasti omaan näkyynsä täydellisestä yhteiskuntajärjestelmästä. Usko täydelliseen järjestelmään on niin vahvaa, että uhreista, jotka syntyvät tuota utopiaa tavoiteltaessa, ei olla kiinnostuneita –tai ne ollaan valmiita hyväksymään.
Miten totalitarismi sitten näkyy terveydenhuoltojärjestelmässä? Yksi Heathin esimerkeistä on ennalta ehkäisevä lääketiede ja terveisiin ihmisiin kohdistuvat seulonnat. Heathin mukaan ennalta ehkäisevän lääketieteen lupaukset ja velvollisuudet potilasta kohtaan eroavat perustavalla tavalla niistä, jotka koskevat hoitavaa lääketiedettä. Hoitavassa lääketieteessä potilas etsii lääkärin, koska hän tarvitsee apua sairauteensa, ja lääkärin velvollisuus on auttaa potilasta parhaan kykynsä mukaan. Ennalta ehkäisevässä lääketieteessä lääkäri sen sijaan etsii potilaan ja kertoo tälle, mitä tämän pitäisi tehdä, ettei tästä tulisi potilasta – tai miten potilaaksi tulemista voi oletettavasti lykätä ".
Lääketieteen ja sosiaalityön moraalinen ristiretki
"Heath siteeraa näyttöön perustuvan lääketieteen suurnimeä, professori David Sackettia, puhuessaan ennalta ehkäisevän lääketieteen kolmesta röyhkeyden elementistä.
Ennalta ehkäisevä lääketiede on ensinnäkin aggressiivista: se etsii terveitä ihmisiä oma-aloitteisesti ja kertoo heille, miten heidän olisi elettävä elämäänsä.
Toiseksi se on ylimielistä: se olettaa automaattisesti, että sen tarjoamista neuvoista seuraa enemmän hyötyjä kuin haittoja, vaikka tämä ei aina pidä paikkaansa.
Kolmanneksi ennalta ehkäisevä lääketiede on määräilevää ja hyökkää herkästi kaikkien niiden kimppuun, jotka kyseenalaistavat sen suosituksia.
”Kun edellä mainitut kolme röyhkeyden muotoa pannaan yhteen, saadaan jotakin mikä muistuttaa moraalista ristiretkeä”, Heath sanoo. Yhdistelmän lopputuloksena on filosofia, jossa järkiperäinen ja vastuullinen kansalainen on itse vastuussa terveydestään, ja sairaus on merkki moraalisesta epäonnistumisesta. Näin lääketiede luo normatiivisen ihmisen ideaalin, jota kaikkien on tavoiteltava. Annettujen ohjeiden takana, kulisseissa, on valtava vääntövoima kaupallisia tavoitteita ja etuja, jotka tuottavat säännöstön mittalaitteet ja interventiot.
On kuitenkin suuri filosofinen kysymys, millä oikeudella lääkäri istuttaa terveeseen ja oireettomaan ihmiseen sen ajatuksen, että hän saattaa olla sairas. Seulonnat eivät ole yksiselitteisiä tai erehtymättömiä, ja väärät positiiviset tulokset jättävät tutkitusti ihmiseen pysyvän pelon, levottomuuden ja epävarmuuden tunteen omasta terveydestään. Toinen valtavan mittaluokan ongelma on hinta: seulonnat ja muut ennalta ehkäisevän lääketieteen toimenpiteet ahmaisevat niin suuren osan terveydenhuoltojärjestelmien budjetista, että ne uhkaavat solidaarisuuteen ja tasa-arvoon perustuvaa terveydenhoidon perustaa. Kolmanneksi näkökulma naamioi sosioekonomisista tekijöistä johtuvat terveyserot kysymykseksi yksilön käyttäytymisestä.
Kun potilasta ei enää nähdä suosituksilta
Heathin mielestä näyttöön perustuvat suositukset nimittäin ovat pohjimmiltaan samaa normatiivisuuden luomista, jota hän on arvostellut.
”Ongelma ei ole se, että suosituksia laaditaan vaan se, jos lääkäri ei näe potilasta suosituksilta”, Heath sanoo.
Heath ei näe pulmaa – tätäkään – vain lääketieteen ongelmana, vaan oireena laajemmasta yhteiskunnallisesta kehityksestä. Hän siteeraa irlantilaista kirjailijaa, Stephen Barrya, joka kirjoittaa näin teoksessaan A Long Long Way:
”Ja Jumala tietää, että kun järki ja armo ovat jättäneet maailman, mikään ei ole niin arvokasta kuin käsikirja.”
Ongelma ei ole lääketieteessä vaan maailmassa, josta armo ja järki ovat kadonneet. Lääketiede takertuu kouristuksenomaisesti suosituksiin, koska ne lupaavat estää lääkäreitä epäonnistumasta: ne ovat viimeinen suojavalli lääkärin ja hoitovirheen välillä. Heathin kritiikin mukaan suosituksista voi kuitenkin tulla tekosyy olla käyttämättä järkeään –joka on jo valmiiksi kadoksissa maailmasta –ja olla näkemättä potilaansa todellista tarvetta tulla kuulluksi ja nähdyksi.
Popperin ratkaisu totalitarismia vastaan oli käytännöllinen. Mikään järjestelmä ei voi olla kaikille täydellinen, eikä kukaan voi tietää toisten puolesta, mitä he tarvitsevat –siksi on viisaampaa tarttua yhteiskunnallisiin haasteisiin ongelma kerrallaan. Unohtakaamme täydellinen yhteiskunta ja utopiat –jotka tavoitellessaan taivasta maan päälle saavat aikaan helvetin –ja auttakaamme ihmisiä tässä ja nyt, kun he sitä tarvitsevat. "