Moraalinen tuohtumus paheena ja hyveenä
Susanna Airola kirjoittaa sosiaalinen tekijä-blogissa, että moraalinen tuohtumus ei tuo lisää hyvää ja arvostelee Tuomas Kurttilan tuohtumista lastensuojelun alennustilasta.
Airola on oikeassa siinä, että journalismi perustuu yhä useammin emotivismille mutta hän ei näe, että myös lastensuojelun mandaatti, legitimiteetti ja rahoitus on hankittu tunteisiin vetoamalla.
Lastensuojelun toimintakäytännöt perustuvat lakien noudattamisen sijaan usein moraaliselle järkeilylle, tuohtumukselle, moraalirelativismille, moralismille, moralistisille virhepäätelmille, moraalipaniikille ja jopa moraaliselle patsastelulle.
Airola näkee moraalisen tuohtumisen yksinomaan pahana, vaikka se saattaa olla joskus hyvin moraalista ja sillä on myös paljastettu ja lopetettu hirmutekoja, lakkautettu hirmuhallintoja ja pelastettu ihmisiä. Julkituotu moraalinen tuohtumus on vaarattomampaa kuin vaikkapa lakiteksteihin piilotettu.
Airola havaitsee aivan oikein, että moraalinen tuohtuminen on usein performanssia, Goffmanilaisittain "vaikutelman hallintaa" mutta ei näe, että myös neutraali kantaaottamaton asiantuntijuus on sitä.
Luottamuksen katoaminen viranomaistoiminnalta ei ole irrallinen tapahtuma, vaan sillä on syynsä ilmiössä, jota sanotaan elitisoitumiseksi. Ongelma ei ole kansalaisten moraalinen tuohtumus tai viha vaan se, etteivät poliitikot, media ja hallinto tunnusta eivätkä korjaa sitä, mikä kansalaisissa herättää moraalista tuohtumusta ja vihaa.
Airola ei perustele kunnolla väitettään, että sosiaaliviranomaiset eivät tuntisi eivätkä saisi tuntea moraalista tuohtumusta. Ongelma on pikemminkin tuohtumisen, emootion salaaminen ja sairastunut ammatillisuusihanne, jossa avointa tunteiden ilmaisua pidetään häpeällisenä vain asiakkaille varattuna heikkoutena ja ammattitaidottomuutena.
Kun sympatia(myötätunto) eli asiakkaan kanssa kärsiminen on "epäammattimaisena" kielletty, empatiasta tulee etäisyyttä, tuotteistettua ja menetelmällistettyä puuttumista, vain yksi "puuttumisen" tekniikka.
Myötätuntostressin ja - uupumuksen sijaan sosiaalityössä tulisikin puhua myötätunnottomuusstressistä ja - uupumuksesta, johon pinnistely puolueettoman tarkkailijan roolissa väistämättä johtaa.
Dialogisuus edellyttää riittävää turvallisuutta, jota ei voi olla viranomaiskohtaamisissa, joissa toisella on byrokraattinen kaikkivoipaisuus ilman vastuu- ja korvausvelvoitteita väärinkäytöksistä ja toisella vain (v)alistumisen pakko ilman oikeusturvaa.
Lastensuojelussa luottamukselle, Buberilaiselle kahden ihmisen kohtaamiselle tai Goffmanilaiselle kasvotyölle ei ole enää tilaa kun sijaishuoltoyrittäjien jäävit arvioinnit ovat korvanneet arjen auttamisen ja - kuten mielenterveyden moniottelija Jorma Heikkinen väittää- sijaishuoltoyrityksen pitkäaikaisille huostaanotoille perustuva taloussuunnittelu edellyttää lapsen ja hänen vanhempiensa törkeää leimaamista.
Viranomaistyöksi säädetyn lastensuojelun arvioinnin ja valvonnan ulkoistaminen sijaishuoltoyrittäjille johtaa moraaliseen etäisyyteen. Sosiaali- ja terveydenhuollossa trendi kehittää käytäntöjä, joissa asiantuntija ei lainkaan tutki tai edes tapaa asiakasta kasvoista kasvoihin johtaa vääjäämättä, moraalisen etäisyyden kasvaessa, selkeän vastuun heikkenemiseen. Jaettu vastuu hävittää vastuun. Jaettu rikos hävittää syylliset. Ja lastensuojelussa myös rikoksen.
Maailmanparannuksen vaativuutta aiheellisesti valitteleva Airola on pohdinnoissaan samoilla linjoilla Teemu Mäen kanssa, jonka mukaan moraalinen tuohtumus on pahe, aivan kuten moraalinen omahyväisyys. Mäen mukaan moraalinen epävarmuus, epäily, syyllisyydentunto, jopa moraalinen itseinho usuttavat ihmistä moraaliseen toimintaan. Mäki väittää, että moraalinen tuohtumus vaikuttaa päinvastoin, se vakuuttaa ihmisen hänen omasta hyveellisyydestään, kannustaa kostoon ja tekee vihasta nautintoaineen. Viha on nautintoaine, suorastaan kielletty hedelmä. Sen sallittu muoto on "oikeutettu" viha, joka oikeutetaan yleensä juuri moraalisella tuohtumuksella. Kun tilaisuus tulee tuntea "oikeutettua" vihaa, se käytetään.
Mäki toteaa "ihmisten lietsovan toisiaan "oikeutettuun" vihaan usein tiedotusvälineiden kautta. Tiedotusvälineet ovat ensisijaisesti liikeyrityksiä, joiden tarkoituksena on tuottaa voittoa omistajilleen. Siksi ne eivät yleensä halua haastaa tai syyttää yleisöään. Sen sijaan ne voivat imarrella yleisöään tarjoamalla "oikeutetulle" vihalle aina uusia kohteita".
Oikeutettu viha onkin taatusti vaarallisin vihan muoto, jossa unohdetaan ettei 100% uhreja ja rikollisia ole olemassakaan: kaikki me olemme sekoituksia molemmista.
Toiset ovat kuitenkin rikollisempia ja vastuullisempia kuin toiset.
Moraalinen tuohtumus on ryhmäelämän ehdoton edellytys
Rikkaiden veropakoilu ja hyväosaisten ja viranomaisten paapominen päätöksenteossa herättää kansassa närää. Rikkaat kutsuvat tätä kateudeksi. Tiedetoimittaja Susanne Björkholmin mukaan kyse on kuitenkin tärkeästä emootiosta, moraalisesta tuohtumuksesta, joka on ryhmäelämän ehdoton edellytys.
Moraalinen tuohtumus on yhteisön halua vastuuttaa ja rangaista sitä, joka vahingoittaa muita. Se on pyrkimystä hankkia uhreille oikeutta ja estää lisäuhrit. Se on yritystä pitää yhteisö koossa määrittelemällä ja vahvistamalla sallitun ja kielletyn rajoja.
Ilman moraalista tuohtumusta yhteisössä pääsevät niskan päälle häikäilemättömät ja toisia riistävät pyrkyrit. Lastensuojelun asiakkaille moraalinen tuohtumus on ainoa vaikuttamisen menetelmä, sillä toimivia oikeussuojakeinoja viranomaisten väärinkäytöksiä vastaan ei ole.
Edvard Westermarckin (1862–1939) pääajatus on, että kaikki moraalikäsitykset perustuvat joko moraaliseen hyväksyntään tai moraaliseen paheksuntaan eli suuttumukseen.
Suuttumus lauman jäsentä kohtaan saattaa ehkäistä tätä tulevaisuudessa tekemästä uudelleen yhteisön olemassaolon kannalta uhkaavia virheitä, kun taas myötämielisyyden osoitus on kannustanut jatkamaan koko yhteisölle edulliseksi osoittautunutta käyttäytymismuotoa.
Moraalilla ja tunteella onkin kiinteä kiinteä yhteys. Moraalinen paheksunta ilmenee esimerkiksi vihantunteena tai kostonhaluna.
Kaiken etiikan idea on, että sen puitteissa tehdään arvovalintoja, joiden mukaisesti yksiä asioita pidetään parempina kuin toisia. Immanuel Kantin mukaan kyky arvottaa on, paitsi etiikan ehto, myös ihmiselle lankeava välttämättömyys.
Olisi epäeettistä suvaita ilmiöitä, jotka ovat huomattavan vahingollisia. Rikollisuus on pelkkää lain vastaisuutta, kun taas epäoikeudenmukaisuus on etiikan vastaisuutta. Sananvapauden tehtävänä on ollut suojata kansalaisia hallitsijoiden ja viranomaisten mielivallalta.
Haasteena on mitä ja kenen/minkä vahingoittamista pidetään yhteisölle haitallisena vahingoittamisena ja tunnistaako yhteisö toisia vahingoittavat vai rankaiseeko se rikoksentekijöiden asemasta syntipukkeja.
Lastensuojelun toimintakäytännöissä puuttumista edellyttävä vahingollisuus jää usein todistamatta ja työntekijöiden subjektiivisten mielipiteiden varaan. Suomessa on tehty satoja valheellisia rikosilmoituksia insestistä muttei yhtäkään todistetusta tyttöjen sukuelinten silpomisesta.
Moraalista tuohtumusta voi ja pitää arvioida myös tavoitteen perusteella. Tuomas Kurttilan tavoite lopettaa nuoriin kohdistuva laitosväkivalta vastuuttamalla STM:ää on oikeutetumpaa kuin loukkaantuneen perhetyöntekijän tarve rangaista neuvoistaan kieltäytynyttä vanhempaa kirjaamalla tämä asiakaspapereihin valheellisesti mielenterveysongelmaiseksi.
Airola on oikeassa siinä, että moraalinen tuohtumus voi kääntyä äkkiä tekopyhäksi tuohtumukseksi ja moraaliseksi paniikiksi, jollaisia lastensuojelussa ovat aiheuttaneet mm. nuorison oletettu syrjäytyminen ja insestiepäilyt.
Asiakkaiden ja sosiaalityöntekijöiden viha eroaa toisistaan- perusmuotoinen talio vs. medikalisoitu kosto
Toisin kuin Airola väittää, sosiaalityöntekijän työ on nimenomaan työskentelyä tunteiden kanssa- joko avoimesti tai salatusti, joko tunteet hyväksyen tai kieltäen. Lastensuojelussa erityisen vaikeaa tuntuu olevan sijoitettujen lasten tunteiden ja koti-ikävän kohtaaminen ja hyväksyminen.
Talio-periaate (koston laki) on luonnollinen reaktio koettuun vääryyteen.
Sosiologian professori Beverley Skeggsin mukaan luokkasuhteet rakentuvat tällä hetkellä vihan kautta. Sekä asiakkaat että sosiaalityöntekijät tuntevat kostonhalua ja vihaa mutta heidän kostonsa, vihansa ja vihapuheensa saa erilaisia ilmenemismuotoja ja niihin myös suhtaudutaan eri tavoin.
Asiakkaiden viha realisoituu verkossa, sosiaalityöntekijöiden verkostoissa. Asiakkaiden vihapuhe yleensä tunnistaa ja tunnustaa subjektin ja objektin ”minä vihaan tuota ämmää joka ei toimi/ toiminut kuten haluan”, on tilanteista ja aikarajoitettua, se tunnistetaan helpommin vihapuheeksi ja perustuu toimivien oikeussuojakeinojen ja valitusreittien puutteessa turhautuvalle Talio- periaatteelle (Hammurabin laki), joka on mainettaan parempi: Talio tunnistaa vastavuoroisuuden, suhteellisuuden ja korvaavuuden, rajoittaa vihan/koston alkuperäiseen väärintekijään ja sopeuttaa vihan/ koston laajuuden koetun vääryyden laajuuteen: "työpaikka lähti alta määräämäsi perhekuntoutuksen takia- aion kammeta sinut virastasi".
Sosiaalityöntekijöiden avointa vihan ilmaisua rajoittavat niin sukupuoli- ja ammattirooli kuin ammatillisuusihanne, siksi viha ilmaistaankin kätketysti ja piilotetaan hoivamotiiviin (psykoanalyyttisiin oletuksiin). Tutkija Aino Kääriäisen (2003, 165 – 166) mukaan sosiaalityöntekijät eivät halua kategorisoida asiakkaitaan suoraan vaan tekevät sen moniammatillisen ryhmän avulla, käyttämällä kategorisoinnissaan moniammatillisen ryhmän ääntä ja asiantuntijastatuksia (esim. psykiatri).
Omat antipatiat ja vihantunteet siis sanoitetaan toisilla, hallinnollistetaan ja medikalisoidaan. Moniammatillisesta työryhmästä tulee sosiaalityöntekijän vihapuheen kuoro ja monistamo. Menettelytapa hävittää vastuun ja estää myös asiakkaiden valitusmahdollisuudet päätöksistä ja väärinkäytöksistä.
Sosiaalityöntekijää kritisoiva tai vastustava asiakasvanhempi leimataan helposti huonoksi vanhemmaksi ja psyykkisesti häiriintyneeksi ja leimaaminen ja vihapuhe kohdistetaan myös asiakkaan lapseen, josta halutaan etsiä ja löytää todisteita vanhemman huonosta vaikutuksesta, häiriintyneisyydestä ja kelvottomiksi oletetuista kotioloista. Sosiaalityön professori J.P. Roosin ja juristien Katarina Harjulahti- Sarainmaan ja Leeni Ikosen mukaan sijoituksia ja huostaanottoja käytetään lastensuojelussa myös kostona vanhempien niskuroinnista. Heidän mukaansa kaava on toistuvuudessaan yksitoikkoinen; virkailijaa vastustavaa äitiä, joka ei osaa tai halua miellyttää ja nöyristellä virkailijaa tarpeeksi rangaistaan lasten kautta.
Sosiaalityöntekijöiden viha ja vihapuhe perustuu kätketylle ja kielletylle kostonhimolle, joka piilottaa vihan subjektin ja objektin. Sosiaalityöntekijän tunne "minä vihaan tuota ämmää joka ei toimi/ toiminut kuten haluan " kääntyy muotoon " meillä on herännyt huoli lapsesta, jonka edun viranomaisvastainen äiti vaarantaa".
Kosto kohdistuu Talio- periaatteen vastaisesti myös kostonkohteen perheeseen ja laajenee kostettavaa loukkausta/vääryyttä laajemmaksi kattaen nykyhetken lisäksi tulevaisuuden (yli 70 vuotta arkistoitavat asiakaskirjaukset) ja sosiaalityöntekijä- asiakas- suhteen lisäksi lapsi-vanhempi- suhteen ja niin lapsen kuin vanhemman sosiaaliset suhteet, terveydenhoidon ja vakuutusturvan.
Simone Weil katsoo, että rangaistusasteikon pitäisi koventua, mitä korkeammalle yhteiskunnallisessa hierarkiassa mennään. Hän on huolissaan, että rangaistukset lievenevät ja jopa kokonaan häviävät, kun kyseessä on niin sanottu merkittävässä asemassa oleva ihminen.
Etiikan tohtori Ann Heberleinin (Pieni kirja pahuudesta, 2013) mukaan valtaosaa pahoista ja julmista teoista eivät tee pahat ihmiset vaan he, jotka toimivat vastoin parempaa tietoaan tai eivät uskalla nousta vastarintaan. ”Ilman meidän hiljaista hyväksyntäämme sellaiset miehet kuin Adolf Hitler ja Radovan Karadžić olisivat olleet lähinnä pateettisia.”
Konformismi ei ole vain mukautumisen halua, vaan siihen liittyy kyvyttömyys ajatella kriittisesti ja arvioida poliittisesti (Parvikko 1996, 180).
Heberlein korostaa pahuuden näkemisen tärkeyttä uhrin näkökulmasta. Samaa korostaa lastensuojelun alennustilasta tuohtunut Tuomas Kurttila. Hillitty moniarvoisuus tässä kontekstissa on puppua. Toimivassa yhteiskunnassa tai työkäytännössä ei voi olla yhtäaikaa voimassa kahta vastakkaista arvoa esim. asiakkaiden itsemäärämisoikeus ja työntekijöiden määrämisvalta tai lapsilähtöisyys ja viranomaislähtöisyys.
Mikä ja kuka oikeuttaa moraalisen tuohtumisen?
Sosiaalityön tiedonmuodostus, uutisointi, oikeudenkäyttö ja laillisuusvalvonta on perinteisesti perustunut sille, mitä sosiaalityön johto ja työntekijät väittävät tapahtuneen. Tilanne, jossa asiakkaat voivat esittää omat havaintonsa ja kokemuksensa tapahtumien kulusta sensuroimatta isolle yleisölle on historiallisesti täysin uusi- ja herättää ankaraa vastustusta niin sosiaalityön johdossa kuin työntekijöissä. Moraalinen tuohtumus kohdistuu nyt koneiston edustajiin, joilla oli aiemmin yksinoikeus tuohtumiseen.
Sosiaalityössä yritettiin muutama vuosi sitten leimata asiakkaiden raportointia ja aiheellista suuttumusta huonosta kohtelusta vihapuheeksi. Kun vihapuhe- hanke epäonnistui, asiakkaita alettiin syyllistää "ääripään tarinoista" ja villin lännen meiningistä. Kumpikaan hanke ei onnistu lieventämään asiakkaiden tuntemaa vihaa, sillä ne puuttuvat vain sen ilmenemismuotoisin, eivät syihin.
Sosiaalityöntekijät lukevat nyt lukupiirissä Johanna Korhosen Mikä niitä riivaa- kirjaa. Korhonen etsii syitä raivokkaaseen keskustelukulttuuriin George Lakoffin ajattelun kehyksistä: sääntö- ja hoivaihminen korostaa sääntöjä, järjestystä, vastuuta ja itsekuria ja lasi- ja muovailuvaha-aivo taas hoivaa, tukea, empatiaa ja luottamusta. Kovenevassa keskustelukulttuurissa voi olla kyse Kohlbergilaisen yksilömoraalin ja Gilliganilaisen yhteisöllisen hoivan etiikan eroista mutta huomaamatta jää, että kyse on myös kyykytettyjen kansalaisten oikeutetusta suuttumuksesta, johon on vastattu sananvapautta ja yhteisönormeja kiristämällä.
Puuttumisen käsite on usein toiminut lastensuojelun kiertoilmaisuna rankaisemiselle. Puuttumalla lapsen ja perheen elämän olosuhteisiin yhteisön muut jäsenet osallistuvat normaalin ja poikkeavan lapsuuden tuottamiseen. Puuttuminen voi olla aiheellista tai aiheetonta, asianmukaista tai ylimitoitettua. Normaalin lapsuuden määrittelyt riippuvat pitkälti siitä, millä areenoilla sitä määritellään eli kuka sitä on määrittämässä ja kenen elämään puututaan.
Lastensuojelussa moraalinen tuohtuminen liittyy usein varhaiseen puuttumiseen. Perheiden tukemisen sijaishuollon edunvalvontaan vaihtanut varhaisen puuttumisen ideologia perustuu siihen, että puuttuja 1) tuntee moraalista ylemmyyttä suhteessa puuttumisen kohteeseen eli asettaa itsensä toisen yläpuolelle 2) puuttuja tuntee tarvetta ojentaa tai rangaista mielestään epäsopivasti tai eri tavalla käyttäytyvää tai elävää lähimmäistään 3) puuttuja käyttää kuluvaa hetkeä astinlautanaan huolestuttavaksi olettamalleen tulevaisuudelle. 4) puuttuja oikeuttaa toimintansa tuntemallaan subjektiivisella huolella.
Yhteisöjen koossapidosta ja palvelemisesta irronnut salattu moraalinen tuohtumus ja moralismi on pitkälti sanellut lastensuojelun usein kaksinaismoralistiset Gilead- talk:ia muistuttavat diskurssit ja toimintakäytännöt.
Tarve tuohtua vääryydestä ja rangaista väärintekijää on asiakkaiden ja heidän julkaisujensa osalta halveksittavaa vihapuhetta ja "villiä länttä", sosiaalityöntekijöiden osalta sama mutta salattu tarve kunnioitettavaa erityisosaamista ja kiihkotonta journalismia.
Beverley Skeggsin mukaan kunnioitettavuus on eräs tärkeimmistä mekanismeista jonka avulla jotkin ryhmät on patologisoitu "toisiksi", ei-kunnioitettaviksi, ja toisten ryhmien asema kunnioitettavina normalisoituu. Skeggsin mukaan äänekäs työväenluokkaisuus ymmärretään likaiseksi ja torjuttavaksi, hillitty keskiluokkaisuus taas neutraaliksi ja tavoiteltavaksi.
Simone Weil (2007, 26- 27) väittää, että kaikki sorto luo kunniantarpeen nälänhätää. Hän kirjoittaa kollektiivisesta kunniantunnon nälänhädästä, joka syntyy tavastamme kertoa omista sankareistamme ja jättää toisten ihmisryhmien sankarit vaille kertomuksia. Anna Kontulan mukaan poliittistakin väkivaltaa ehkäistään tunnistamalla toimijoita, ei ympäripyöreällä taivastelulla ääriliikkeistä. On nimettävä, kuka lyö, kuka kannustaa lyömään ja kuka maksaa lyömisestä.
Turvallisuushakuisuus syö perusoikeuksia ja lisää pelkoa ja väkivaltaa
Riskiyhteiskunta- käsitteen lanseerannut sosiologi Ulrich Beck väittää, että yhteiskuntamme totalitarisoituu pikaista vauhtia, kun ihmisten perusoikeuksia kavennetaan turvallisuuden nimissä.
Suomessa vaaditaan jo pidättäytymistä viranomaisten epämääräisin ja kapenevin kriteerein määrittämästä vihapuheesta työpaikan/ virkasuhteen ehtona.
Leena Krohnin mielestä sananvapaus viime vuosina on kaventunut internetistä huolimatta. Yksi syy siihen on poliittinen islam. Sananvapautta rajoitetaan myös poliittisen korrektiuden ja liberaaliuden nimissä.
– Tilanne on minusta pahempi kuin 1970-luvulla, jolloin sananvapautta myös laajasti rajoitettiin, Leena Krohn sanoo.(YLE, 18.9, 2018)
Pakko varoa jokaista sanaa on käytännössä tärvellyt keskustelukulttuurin ja tehnyt tietyistä tuohtumisen kohteista kiellettyjä. Toisenvaraiseen tahtoon alistumatonta uhataan vaientamisella ja työpaikan, toimeentulon ja vapauden menetyksellä. Riskejä ei ole varaa ottaa.
Simone Weilin mukaan riskien puute heikentää rohkeutta ja jopa puuduttaa sielun ja jättää tämän mahdollisesti ilman mitään sisäistä suojaa pelkoa vastaan (2007, 40-41).
Suomessa kansalaisyhteiskunta on vasta muotoutumassa. Meillä on edelleen hallintoalamaisia- ei vielä kansalaisia. Sosiaalityössä aktivisti on haukkumasana, viranomaisjärjestelmän väärinkäytöksistä raportoiminen vihapuhetta, yritys oikoa viranomaisten fabrikoituja asiakirjoja "asiakirjakilpavarustelua" ja kansalaisen omaehtoinen aktiivisuus ihmisoikeuskysymyksissä osoitus viranomaisvastaisuudesta.
Sananvapautta rajoittamaan pyrkivät päättäjät selvästikin pelkäävät kansalaisten moraalista tuohtumusta ja vihaa.
Moraalista tuohtumusta osoittava ei ole välttämättä performanssihakuinen mielensäpahoittaja vaan eettisesti herkkä havainnoitsija, joka huomaa vääryyksiä ja reagoi niihin.
Moraalinen tuohtumus voi olla puhdistavaa, oikaisevaa, totuudellista ja hedelmällistä, kun se auttaa taistelemaan epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Viha on elämänvoimaa samaan tapaan kuin rakkauskin.
Tuohtumus tai viha on tehokas- ja joskus ainoa muutoksen voima. Se saattaa olla ainoa ratkaisu planeettamme pelastamiseksi. Kun ihmisiltä viedään elinmahdollisuudet, terveys ja oikeusturva, heissä herää halu kapinoida ja puolustaa itseään tarvittaessa myös väkivallan keinoin.
Markiisi de Saden (1740–1814) mukaan vasta välineellistyessään laskelmoidun hyödyntavoittelun välineeksi väkivalta menettää hedelmällisen potentiaalinsa, vitalisoivan kykynsä, naamioituu joksikin muuksi ja kasvaa näkösuojan turvin kolossaalisiin mittoihin. Lopputulos on maailma, jossa tuhoisin väkivalta on kätkössä ja siihen syyllistyvät nimenomaan itseään väkivallattomina, tavallisina ja lainkuuliaisina pitävät ihmiset. Teemu Mäki toteaa, että harva kuolee katutappelussa tai pedofiilin uhrina verrattuna siihen, kuinka moni kuolee sen vuoksi, että haluamme halvat lenkkarit, banaanit ja bensiinin haluamatta tietää kenen orjuutuksella ja murhaamisella ne maksetaan.
Järjestelmällinen väkivalta ei edellytä uskallusta tuntea tuohtumusta, vihaa tai henkilökohtaista vihamotiivia.
Sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa muistuttaa Arendt-tulkinnassaan, että pahan aikaan saamiseen ei tarvita paholaismaisia poikkeusyksilöitä eikä instituutioiltaan romahtanutta yhteiskuntaa.
Hannah Arendtin mukaan ihmiset voivat tehdä kammottavia tekoja ilman vihan tunnetta. Tällaista tapahtui juutalaisiin kohdistuvan tuhon aikana Saksassa. Jollakin ideologialla tai uskonnolla voidaan perustella mitä tahansa tekoja ja kuvata ne oikeutetuiksi.
Moraaliltaan moitteettomat ihmiset, jotka noudattavat järjestyneen yhteiskunnan määrittelemiä velvollisuuksia, voivat arkitoimillaan aiheuttaa inhimillisen käsityskyvyn ylittävää pahaa. Tähän liittyy sokea totteleminen ja sääntöjen seuraaminen, velvollisuuden suorittaminen, oman toiminnan ylevöittäminen sekä vahva byrokratia.
Järjestelmällistä väkivaltaa edesauttaa puhe, joka mitätöi puheen kohteena olevat ihmiset ja väestönosat ongelmiksi, riskeiksi, huonoksi ainekseksi, rasitteiksi ja turhiksi kulueriksi.
Kun järjestelmällinen väkivalta on häivytetty kansakunnan, naisten ja lasten suojelun nimissä huoli-, riski-, puhtaus- ja puuttumispuheeksi ja ositettu toisistaan eriytyneiksi asetuksiksi, hallinnolliseksi ohjeiksi, suoritteiksi, kokouksiksi, kirjauksiksi, rajoitustoimiksi ja aikatauluiksi tuhoaminen voi alkaa.
Järjestelmällisen väkivallan ehkäisemiseksi myös viranomaisten toiminta olisi syytä tehdä näkyväksi ja asettaa julkisen vallankäytön kohteeksi silloin, kun 1) toiminnalla on ajallisesti pitkäkestoisia vaikutuksia 2) vaikutukset ovat paikallisesti laaja-alaisia 3) vaikutukset ovat yhdenmukaisia ja toistuvia 4) vaikutukset voivat olla peruuttamattomia. (Dewey 1927/2006).
Viime aikoina monet kansalaiset ovat kokeneet joutuneensa järjestelmällisen väkivallan kohteeksi hallituksen taholta. Some täyttyy moraalisen tuohtumuksen roihahduksista poliitikkoja kohtaan. Nuotioiden sammuttamisen sijaan kannattaisikin näin vaalien alla heittää bensaa liekkeihin vaikkapa kansan muistia virkistämällä.
Pappina Airola varmasti tietää, että Raamattu kehottaa vihaamaan pahaa, vapauttamaan syyttömät ja sorretut ja olemaan palava penseän sijaan. Kristinuskokin on anarkistista alkuperää ja syntynyt valtionvastaisena luomuksena.
Jeesus syytti moraalisen tuohtumuksen vallassa kansalaisia temppelin muuttamista rosvojen luolaksi, kaatoi rahanvaihtajien pöydät ja ajoi ulos ostajat ja myyjät. Sama reformi pitäisi tehdä lastensuojelussakin.
Toisen tahtoon vajoava ihminen luopuu järjestään ja moraalistaan
Vääryttä vastaan ei taistella erilaisiin yhteisönormeihin ja korrektiuden sääntöihin alistumalla.
Simone Weilin mukaan vallankumouksen (1789) ajan ihmiselle olisi ollut kauhistus ajatella, että kansan edustaja voisi luopua arvokkuudestaan niin, että hänestä tulisi jonkin puolueen tottelevainen jäsen. Weil kirjoittaa yksiselitteisesti, että demokratia on kuollut siellä, missä on poliittisia puolueita. Puolueiden rinnalla toinen mielipiteen vapauden rajoittaja on rahaan liittyvä pakkomielle, joka aina aiheuttaa eräänlaisen moraalin kuoleman. Mielipiteen vapautta ei ole siellä, missä ihminen ajattelee ensisijaisesti taloudellisia etujaan.
Pertti Julkunen kertoo, kuinka "demokratian perustajiin kuuluvan filosofi Immanuel Kantin (1724-1804) mukaan itsenäinen tahto tekee moraalista ja järjestä yhden ja saman asian. Kansalainen on vastuussa teoistaan, kun toimii oman tahtonsa mukaan. Vastuussa ollessaan hän on moraalinen olento. Itsenäisen tahtonsa mukaan vastuullisesti toimiessaan hän tekee valintoja niin kuin parhaaksi katsoo, eli käyttää järkeään. Näin ollen ihminen käyttää järkeään vain moraalisena olentona ja on moraalinen olento vain omaa järkeään käyttäessään.
Toisenvaraiseen tahtoon vajoava ihminen luopuu järjestään ja moraalistaan ja ryhtyy lähteeksi, josta kaikki väärät periaatteet pulppuavat.
Politiikan periaatteista kertoo sanonta, jonka mukaan ”lait astuvat voimaan”, jos jotkut kansalaiset eivät alistu hallituksen vaatimuksiin. Lakeja ei siis enää säädä eduskunta. Ne vain ”astuvat voimaan”. Ennen kuin tällaisella puheella voidaan vaikuttaa elinoloihin, pitää kansan edustajien luopua tahdostaan ja järjestään kahteen kertaan. He luovuttavat ne ryhmäkuria pitävälle eduskuntaryhmälle. Ryhmä luovuttaa ne talouskuria pitävälle hallitukselle.
Kansalaisen tuohtumus ja Kantin filosofia johtavat samaan tulokseen: jokainen kansanedustaja on järjetön ja moraaliton olento. Samamielisyys koskee myös politiikan tuloksia. Tuohtunut kansalainen on sitä mieltä, että lait huonontavat elämän laatua. Ne kiristivät, leikkaavat, nöyryyttävät. Näin on, vaikka nykyisillä työmenetelmillä voitaisiin luoda siististi, helposti ja lyhyessä ajassa kohtuullisen hyvät olot kaikille."
Hyödyllisiä innovaatioita ja muutoksia ei tuoteta rappeutuneiden järjestelmien sisällä ja ansiosta vaan järjestelmien ulkopuolella ja järjestelmistä huolimatta. Ajattelu ja taide on mobilisaatiosta vapaiden vyöhykkeiden ja tilojen luomista ja ylläpitämistä. Kumpikaan ei kukoista mobilisoiduissa tiloissa, joissa jokaisella on ilmianto-, kirjaamis-, korrektius-, raportointi- ja todistamisvelvoite ja ammatillisuus-, ansaitsemis-, menestymis-, selustanvarmistus-, kollegalojaliteetti- ja kasvojensäilytyspakko.
Kirjailija Salme Blomsterin mukaan " viha ei ole sinänsä synti tai pahe, vaan se muuttuu synniksi silloin kun sen avulla tuhotaan toista henkisesti, fyysisesti tai hengellisesti. Kieroutunut, väärällä tavalla ilmaistu tai kokonaan ilmaisematon viha muuttuu vaaralliseksi.Tunne itsessään ei siis ole hyvä tai paha. Se, mitä sillä tekee, on ratkaiseva."
Mitä enemmän omaa pimeyttään tuntee, sen turvallisemmin sen kanssa voi tulla toimeen, ilman että kohtuuttomasti vahingoittaa toisia (Lindqvist 1990, 10).
#moraalinentuohtumus #sosiaalinentekijä #SusannaAirola #SusanneBjörkholm #TuomasKurttila #TeemuMäki #JohannaKorhonen # HannahArendt #SimoneWeil #ImmanuelKanth #Ann Heberlein #BeverlySkeggs #Talio #vihapuhe #oikeutettuviha #vihapuhelastensuojelussa
Susanna Airola kirjoittaa sosiaalinen tekijä-blogissa, että moraalinen tuohtumus ei tuo lisää hyvää ja arvostelee Tuomas Kurttilan tuohtumista lastensuojelun alennustilasta.
Airola on oikeassa siinä, että journalismi perustuu yhä useammin emotivismille mutta hän ei näe, että myös lastensuojelun mandaatti, legitimiteetti ja rahoitus on hankittu tunteisiin vetoamalla.
Lastensuojelun toimintakäytännöt perustuvat lakien noudattamisen sijaan usein moraaliselle järkeilylle, tuohtumukselle, moraalirelativismille, moralismille, moralistisille virhepäätelmille, moraalipaniikille ja jopa moraaliselle patsastelulle.
Airola näkee moraalisen tuohtumisen yksinomaan pahana, vaikka se saattaa olla joskus hyvin moraalista ja sillä on myös paljastettu ja lopetettu hirmutekoja, lakkautettu hirmuhallintoja ja pelastettu ihmisiä. Julkituotu moraalinen tuohtumus on vaarattomampaa kuin vaikkapa lakiteksteihin piilotettu.
Airola havaitsee aivan oikein, että moraalinen tuohtuminen on usein performanssia, Goffmanilaisittain "vaikutelman hallintaa" mutta ei näe, että myös neutraali kantaaottamaton asiantuntijuus on sitä.
Luottamuksen katoaminen viranomaistoiminnalta ei ole irrallinen tapahtuma, vaan sillä on syynsä ilmiössä, jota sanotaan elitisoitumiseksi. Ongelma ei ole kansalaisten moraalinen tuohtumus tai viha vaan se, etteivät poliitikot, media ja hallinto tunnusta eivätkä korjaa sitä, mikä kansalaisissa herättää moraalista tuohtumusta ja vihaa.
Airola ei perustele kunnolla väitettään, että sosiaaliviranomaiset eivät tuntisi eivätkä saisi tuntea moraalista tuohtumusta. Ongelma on pikemminkin tuohtumisen, emootion salaaminen ja sairastunut ammatillisuusihanne, jossa avointa tunteiden ilmaisua pidetään häpeällisenä vain asiakkaille varattuna heikkoutena ja ammattitaidottomuutena.
Kun sympatia(myötätunto) eli asiakkaan kanssa kärsiminen on "epäammattimaisena" kielletty, empatiasta tulee etäisyyttä, tuotteistettua ja menetelmällistettyä puuttumista, vain yksi "puuttumisen" tekniikka.
Myötätuntostressin ja - uupumuksen sijaan sosiaalityössä tulisikin puhua myötätunnottomuusstressistä ja - uupumuksesta, johon pinnistely puolueettoman tarkkailijan roolissa väistämättä johtaa.
Dialogisuus edellyttää riittävää turvallisuutta, jota ei voi olla viranomaiskohtaamisissa, joissa toisella on byrokraattinen kaikkivoipaisuus ilman vastuu- ja korvausvelvoitteita väärinkäytöksistä ja toisella vain (v)alistumisen pakko ilman oikeusturvaa.
Lastensuojelussa luottamukselle, Buberilaiselle kahden ihmisen kohtaamiselle tai Goffmanilaiselle kasvotyölle ei ole enää tilaa kun sijaishuoltoyrittäjien jäävit arvioinnit ovat korvanneet arjen auttamisen ja - kuten mielenterveyden moniottelija Jorma Heikkinen väittää- sijaishuoltoyrityksen pitkäaikaisille huostaanotoille perustuva taloussuunnittelu edellyttää lapsen ja hänen vanhempiensa törkeää leimaamista.
Viranomaistyöksi säädetyn lastensuojelun arvioinnin ja valvonnan ulkoistaminen sijaishuoltoyrittäjille johtaa moraaliseen etäisyyteen. Sosiaali- ja terveydenhuollossa trendi kehittää käytäntöjä, joissa asiantuntija ei lainkaan tutki tai edes tapaa asiakasta kasvoista kasvoihin johtaa vääjäämättä, moraalisen etäisyyden kasvaessa, selkeän vastuun heikkenemiseen. Jaettu vastuu hävittää vastuun. Jaettu rikos hävittää syylliset. Ja lastensuojelussa myös rikoksen.
Maailmanparannuksen vaativuutta aiheellisesti valitteleva Airola on pohdinnoissaan samoilla linjoilla Teemu Mäen kanssa, jonka mukaan moraalinen tuohtumus on pahe, aivan kuten moraalinen omahyväisyys. Mäen mukaan moraalinen epävarmuus, epäily, syyllisyydentunto, jopa moraalinen itseinho usuttavat ihmistä moraaliseen toimintaan. Mäki väittää, että moraalinen tuohtumus vaikuttaa päinvastoin, se vakuuttaa ihmisen hänen omasta hyveellisyydestään, kannustaa kostoon ja tekee vihasta nautintoaineen. Viha on nautintoaine, suorastaan kielletty hedelmä. Sen sallittu muoto on "oikeutettu" viha, joka oikeutetaan yleensä juuri moraalisella tuohtumuksella. Kun tilaisuus tulee tuntea "oikeutettua" vihaa, se käytetään.
Mäki toteaa "ihmisten lietsovan toisiaan "oikeutettuun" vihaan usein tiedotusvälineiden kautta. Tiedotusvälineet ovat ensisijaisesti liikeyrityksiä, joiden tarkoituksena on tuottaa voittoa omistajilleen. Siksi ne eivät yleensä halua haastaa tai syyttää yleisöään. Sen sijaan ne voivat imarrella yleisöään tarjoamalla "oikeutetulle" vihalle aina uusia kohteita".
Oikeutettu viha onkin taatusti vaarallisin vihan muoto, jossa unohdetaan ettei 100% uhreja ja rikollisia ole olemassakaan: kaikki me olemme sekoituksia molemmista.
Toiset ovat kuitenkin rikollisempia ja vastuullisempia kuin toiset.
Moraalinen tuohtumus on ryhmäelämän ehdoton edellytys
Rikkaiden veropakoilu ja hyväosaisten ja viranomaisten paapominen päätöksenteossa herättää kansassa närää. Rikkaat kutsuvat tätä kateudeksi. Tiedetoimittaja Susanne Björkholmin mukaan kyse on kuitenkin tärkeästä emootiosta, moraalisesta tuohtumuksesta, joka on ryhmäelämän ehdoton edellytys.
Moraalinen tuohtumus on yhteisön halua vastuuttaa ja rangaista sitä, joka vahingoittaa muita. Se on pyrkimystä hankkia uhreille oikeutta ja estää lisäuhrit. Se on yritystä pitää yhteisö koossa määrittelemällä ja vahvistamalla sallitun ja kielletyn rajoja.
Ilman moraalista tuohtumusta yhteisössä pääsevät niskan päälle häikäilemättömät ja toisia riistävät pyrkyrit. Lastensuojelun asiakkaille moraalinen tuohtumus on ainoa vaikuttamisen menetelmä, sillä toimivia oikeussuojakeinoja viranomaisten väärinkäytöksiä vastaan ei ole.
Edvard Westermarckin (1862–1939) pääajatus on, että kaikki moraalikäsitykset perustuvat joko moraaliseen hyväksyntään tai moraaliseen paheksuntaan eli suuttumukseen.
Suuttumus lauman jäsentä kohtaan saattaa ehkäistä tätä tulevaisuudessa tekemästä uudelleen yhteisön olemassaolon kannalta uhkaavia virheitä, kun taas myötämielisyyden osoitus on kannustanut jatkamaan koko yhteisölle edulliseksi osoittautunutta käyttäytymismuotoa.
Moraalilla ja tunteella onkin kiinteä kiinteä yhteys. Moraalinen paheksunta ilmenee esimerkiksi vihantunteena tai kostonhaluna.
Kaiken etiikan idea on, että sen puitteissa tehdään arvovalintoja, joiden mukaisesti yksiä asioita pidetään parempina kuin toisia. Immanuel Kantin mukaan kyky arvottaa on, paitsi etiikan ehto, myös ihmiselle lankeava välttämättömyys.
Olisi epäeettistä suvaita ilmiöitä, jotka ovat huomattavan vahingollisia. Rikollisuus on pelkkää lain vastaisuutta, kun taas epäoikeudenmukaisuus on etiikan vastaisuutta. Sananvapauden tehtävänä on ollut suojata kansalaisia hallitsijoiden ja viranomaisten mielivallalta.
Haasteena on mitä ja kenen/minkä vahingoittamista pidetään yhteisölle haitallisena vahingoittamisena ja tunnistaako yhteisö toisia vahingoittavat vai rankaiseeko se rikoksentekijöiden asemasta syntipukkeja.
Lastensuojelun toimintakäytännöissä puuttumista edellyttävä vahingollisuus jää usein todistamatta ja työntekijöiden subjektiivisten mielipiteiden varaan. Suomessa on tehty satoja valheellisia rikosilmoituksia insestistä muttei yhtäkään todistetusta tyttöjen sukuelinten silpomisesta.
Moraalista tuohtumusta voi ja pitää arvioida myös tavoitteen perusteella. Tuomas Kurttilan tavoite lopettaa nuoriin kohdistuva laitosväkivalta vastuuttamalla STM:ää on oikeutetumpaa kuin loukkaantuneen perhetyöntekijän tarve rangaista neuvoistaan kieltäytynyttä vanhempaa kirjaamalla tämä asiakaspapereihin valheellisesti mielenterveysongelmaiseksi.
Airola on oikeassa siinä, että moraalinen tuohtumus voi kääntyä äkkiä tekopyhäksi tuohtumukseksi ja moraaliseksi paniikiksi, jollaisia lastensuojelussa ovat aiheuttaneet mm. nuorison oletettu syrjäytyminen ja insestiepäilyt.
Asiakkaiden ja sosiaalityöntekijöiden viha eroaa toisistaan- perusmuotoinen talio vs. medikalisoitu kosto
Toisin kuin Airola väittää, sosiaalityöntekijän työ on nimenomaan työskentelyä tunteiden kanssa- joko avoimesti tai salatusti, joko tunteet hyväksyen tai kieltäen. Lastensuojelussa erityisen vaikeaa tuntuu olevan sijoitettujen lasten tunteiden ja koti-ikävän kohtaaminen ja hyväksyminen.
Talio-periaate (koston laki) on luonnollinen reaktio koettuun vääryyteen.
Sosiologian professori Beverley Skeggsin mukaan luokkasuhteet rakentuvat tällä hetkellä vihan kautta. Sekä asiakkaat että sosiaalityöntekijät tuntevat kostonhalua ja vihaa mutta heidän kostonsa, vihansa ja vihapuheensa saa erilaisia ilmenemismuotoja ja niihin myös suhtaudutaan eri tavoin.
Asiakkaiden viha realisoituu verkossa, sosiaalityöntekijöiden verkostoissa. Asiakkaiden vihapuhe yleensä tunnistaa ja tunnustaa subjektin ja objektin ”minä vihaan tuota ämmää joka ei toimi/ toiminut kuten haluan”, on tilanteista ja aikarajoitettua, se tunnistetaan helpommin vihapuheeksi ja perustuu toimivien oikeussuojakeinojen ja valitusreittien puutteessa turhautuvalle Talio- periaatteelle (Hammurabin laki), joka on mainettaan parempi: Talio tunnistaa vastavuoroisuuden, suhteellisuuden ja korvaavuuden, rajoittaa vihan/koston alkuperäiseen väärintekijään ja sopeuttaa vihan/ koston laajuuden koetun vääryyden laajuuteen: "työpaikka lähti alta määräämäsi perhekuntoutuksen takia- aion kammeta sinut virastasi".
Sosiaalityöntekijöiden avointa vihan ilmaisua rajoittavat niin sukupuoli- ja ammattirooli kuin ammatillisuusihanne, siksi viha ilmaistaankin kätketysti ja piilotetaan hoivamotiiviin (psykoanalyyttisiin oletuksiin). Tutkija Aino Kääriäisen (2003, 165 – 166) mukaan sosiaalityöntekijät eivät halua kategorisoida asiakkaitaan suoraan vaan tekevät sen moniammatillisen ryhmän avulla, käyttämällä kategorisoinnissaan moniammatillisen ryhmän ääntä ja asiantuntijastatuksia (esim. psykiatri).
Omat antipatiat ja vihantunteet siis sanoitetaan toisilla, hallinnollistetaan ja medikalisoidaan. Moniammatillisesta työryhmästä tulee sosiaalityöntekijän vihapuheen kuoro ja monistamo. Menettelytapa hävittää vastuun ja estää myös asiakkaiden valitusmahdollisuudet päätöksistä ja väärinkäytöksistä.
Sosiaalityöntekijää kritisoiva tai vastustava asiakasvanhempi leimataan helposti huonoksi vanhemmaksi ja psyykkisesti häiriintyneeksi ja leimaaminen ja vihapuhe kohdistetaan myös asiakkaan lapseen, josta halutaan etsiä ja löytää todisteita vanhemman huonosta vaikutuksesta, häiriintyneisyydestä ja kelvottomiksi oletetuista kotioloista. Sosiaalityön professori J.P. Roosin ja juristien Katarina Harjulahti- Sarainmaan ja Leeni Ikosen mukaan sijoituksia ja huostaanottoja käytetään lastensuojelussa myös kostona vanhempien niskuroinnista. Heidän mukaansa kaava on toistuvuudessaan yksitoikkoinen; virkailijaa vastustavaa äitiä, joka ei osaa tai halua miellyttää ja nöyristellä virkailijaa tarpeeksi rangaistaan lasten kautta.
Sosiaalityöntekijöiden viha ja vihapuhe perustuu kätketylle ja kielletylle kostonhimolle, joka piilottaa vihan subjektin ja objektin. Sosiaalityöntekijän tunne "minä vihaan tuota ämmää joka ei toimi/ toiminut kuten haluan " kääntyy muotoon " meillä on herännyt huoli lapsesta, jonka edun viranomaisvastainen äiti vaarantaa".
Kosto kohdistuu Talio- periaatteen vastaisesti myös kostonkohteen perheeseen ja laajenee kostettavaa loukkausta/vääryyttä laajemmaksi kattaen nykyhetken lisäksi tulevaisuuden (yli 70 vuotta arkistoitavat asiakaskirjaukset) ja sosiaalityöntekijä- asiakas- suhteen lisäksi lapsi-vanhempi- suhteen ja niin lapsen kuin vanhemman sosiaaliset suhteet, terveydenhoidon ja vakuutusturvan.
Simone Weil katsoo, että rangaistusasteikon pitäisi koventua, mitä korkeammalle yhteiskunnallisessa hierarkiassa mennään. Hän on huolissaan, että rangaistukset lievenevät ja jopa kokonaan häviävät, kun kyseessä on niin sanottu merkittävässä asemassa oleva ihminen.
Etiikan tohtori Ann Heberleinin (Pieni kirja pahuudesta, 2013) mukaan valtaosaa pahoista ja julmista teoista eivät tee pahat ihmiset vaan he, jotka toimivat vastoin parempaa tietoaan tai eivät uskalla nousta vastarintaan. ”Ilman meidän hiljaista hyväksyntäämme sellaiset miehet kuin Adolf Hitler ja Radovan Karadžić olisivat olleet lähinnä pateettisia.”
Konformismi ei ole vain mukautumisen halua, vaan siihen liittyy kyvyttömyys ajatella kriittisesti ja arvioida poliittisesti (Parvikko 1996, 180).
Heberlein korostaa pahuuden näkemisen tärkeyttä uhrin näkökulmasta. Samaa korostaa lastensuojelun alennustilasta tuohtunut Tuomas Kurttila. Hillitty moniarvoisuus tässä kontekstissa on puppua. Toimivassa yhteiskunnassa tai työkäytännössä ei voi olla yhtäaikaa voimassa kahta vastakkaista arvoa esim. asiakkaiden itsemäärämisoikeus ja työntekijöiden määrämisvalta tai lapsilähtöisyys ja viranomaislähtöisyys.
Mikä ja kuka oikeuttaa moraalisen tuohtumisen?
Sosiaalityön tiedonmuodostus, uutisointi, oikeudenkäyttö ja laillisuusvalvonta on perinteisesti perustunut sille, mitä sosiaalityön johto ja työntekijät väittävät tapahtuneen. Tilanne, jossa asiakkaat voivat esittää omat havaintonsa ja kokemuksensa tapahtumien kulusta sensuroimatta isolle yleisölle on historiallisesti täysin uusi- ja herättää ankaraa vastustusta niin sosiaalityön johdossa kuin työntekijöissä. Moraalinen tuohtumus kohdistuu nyt koneiston edustajiin, joilla oli aiemmin yksinoikeus tuohtumiseen.
Sosiaalityössä yritettiin muutama vuosi sitten leimata asiakkaiden raportointia ja aiheellista suuttumusta huonosta kohtelusta vihapuheeksi. Kun vihapuhe- hanke epäonnistui, asiakkaita alettiin syyllistää "ääripään tarinoista" ja villin lännen meiningistä. Kumpikaan hanke ei onnistu lieventämään asiakkaiden tuntemaa vihaa, sillä ne puuttuvat vain sen ilmenemismuotoisin, eivät syihin.
Sosiaalityöntekijät lukevat nyt lukupiirissä Johanna Korhosen Mikä niitä riivaa- kirjaa. Korhonen etsii syitä raivokkaaseen keskustelukulttuuriin George Lakoffin ajattelun kehyksistä: sääntö- ja hoivaihminen korostaa sääntöjä, järjestystä, vastuuta ja itsekuria ja lasi- ja muovailuvaha-aivo taas hoivaa, tukea, empatiaa ja luottamusta. Kovenevassa keskustelukulttuurissa voi olla kyse Kohlbergilaisen yksilömoraalin ja Gilliganilaisen yhteisöllisen hoivan etiikan eroista mutta huomaamatta jää, että kyse on myös kyykytettyjen kansalaisten oikeutetusta suuttumuksesta, johon on vastattu sananvapautta ja yhteisönormeja kiristämällä.
Puuttumisen käsite on usein toiminut lastensuojelun kiertoilmaisuna rankaisemiselle. Puuttumalla lapsen ja perheen elämän olosuhteisiin yhteisön muut jäsenet osallistuvat normaalin ja poikkeavan lapsuuden tuottamiseen. Puuttuminen voi olla aiheellista tai aiheetonta, asianmukaista tai ylimitoitettua. Normaalin lapsuuden määrittelyt riippuvat pitkälti siitä, millä areenoilla sitä määritellään eli kuka sitä on määrittämässä ja kenen elämään puututaan.
Lastensuojelussa moraalinen tuohtuminen liittyy usein varhaiseen puuttumiseen. Perheiden tukemisen sijaishuollon edunvalvontaan vaihtanut varhaisen puuttumisen ideologia perustuu siihen, että puuttuja 1) tuntee moraalista ylemmyyttä suhteessa puuttumisen kohteeseen eli asettaa itsensä toisen yläpuolelle 2) puuttuja tuntee tarvetta ojentaa tai rangaista mielestään epäsopivasti tai eri tavalla käyttäytyvää tai elävää lähimmäistään 3) puuttuja käyttää kuluvaa hetkeä astinlautanaan huolestuttavaksi olettamalleen tulevaisuudelle. 4) puuttuja oikeuttaa toimintansa tuntemallaan subjektiivisella huolella.
Yhteisöjen koossapidosta ja palvelemisesta irronnut salattu moraalinen tuohtumus ja moralismi on pitkälti sanellut lastensuojelun usein kaksinaismoralistiset Gilead- talk:ia muistuttavat diskurssit ja toimintakäytännöt.
Tarve tuohtua vääryydestä ja rangaista väärintekijää on asiakkaiden ja heidän julkaisujensa osalta halveksittavaa vihapuhetta ja "villiä länttä", sosiaalityöntekijöiden osalta sama mutta salattu tarve kunnioitettavaa erityisosaamista ja kiihkotonta journalismia.
Beverley Skeggsin mukaan kunnioitettavuus on eräs tärkeimmistä mekanismeista jonka avulla jotkin ryhmät on patologisoitu "toisiksi", ei-kunnioitettaviksi, ja toisten ryhmien asema kunnioitettavina normalisoituu. Skeggsin mukaan äänekäs työväenluokkaisuus ymmärretään likaiseksi ja torjuttavaksi, hillitty keskiluokkaisuus taas neutraaliksi ja tavoiteltavaksi.
Simone Weil (2007, 26- 27) väittää, että kaikki sorto luo kunniantarpeen nälänhätää. Hän kirjoittaa kollektiivisesta kunniantunnon nälänhädästä, joka syntyy tavastamme kertoa omista sankareistamme ja jättää toisten ihmisryhmien sankarit vaille kertomuksia. Anna Kontulan mukaan poliittistakin väkivaltaa ehkäistään tunnistamalla toimijoita, ei ympäripyöreällä taivastelulla ääriliikkeistä. On nimettävä, kuka lyö, kuka kannustaa lyömään ja kuka maksaa lyömisestä.
Turvallisuushakuisuus syö perusoikeuksia ja lisää pelkoa ja väkivaltaa
Riskiyhteiskunta- käsitteen lanseerannut sosiologi Ulrich Beck väittää, että yhteiskuntamme totalitarisoituu pikaista vauhtia, kun ihmisten perusoikeuksia kavennetaan turvallisuuden nimissä.
Suomessa vaaditaan jo pidättäytymistä viranomaisten epämääräisin ja kapenevin kriteerein määrittämästä vihapuheesta työpaikan/ virkasuhteen ehtona.
Leena Krohnin mielestä sananvapaus viime vuosina on kaventunut internetistä huolimatta. Yksi syy siihen on poliittinen islam. Sananvapautta rajoitetaan myös poliittisen korrektiuden ja liberaaliuden nimissä.
– Tilanne on minusta pahempi kuin 1970-luvulla, jolloin sananvapautta myös laajasti rajoitettiin, Leena Krohn sanoo.(YLE, 18.9, 2018)
Pakko varoa jokaista sanaa on käytännössä tärvellyt keskustelukulttuurin ja tehnyt tietyistä tuohtumisen kohteista kiellettyjä. Toisenvaraiseen tahtoon alistumatonta uhataan vaientamisella ja työpaikan, toimeentulon ja vapauden menetyksellä. Riskejä ei ole varaa ottaa.
Simone Weilin mukaan riskien puute heikentää rohkeutta ja jopa puuduttaa sielun ja jättää tämän mahdollisesti ilman mitään sisäistä suojaa pelkoa vastaan (2007, 40-41).
Suomessa kansalaisyhteiskunta on vasta muotoutumassa. Meillä on edelleen hallintoalamaisia- ei vielä kansalaisia. Sosiaalityössä aktivisti on haukkumasana, viranomaisjärjestelmän väärinkäytöksistä raportoiminen vihapuhetta, yritys oikoa viranomaisten fabrikoituja asiakirjoja "asiakirjakilpavarustelua" ja kansalaisen omaehtoinen aktiivisuus ihmisoikeuskysymyksissä osoitus viranomaisvastaisuudesta.
Sananvapautta rajoittamaan pyrkivät päättäjät selvästikin pelkäävät kansalaisten moraalista tuohtumusta ja vihaa.
Moraalista tuohtumusta osoittava ei ole välttämättä performanssihakuinen mielensäpahoittaja vaan eettisesti herkkä havainnoitsija, joka huomaa vääryyksiä ja reagoi niihin.
Moraalinen tuohtumus voi olla puhdistavaa, oikaisevaa, totuudellista ja hedelmällistä, kun se auttaa taistelemaan epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Viha on elämänvoimaa samaan tapaan kuin rakkauskin.
Tuohtumus tai viha on tehokas- ja joskus ainoa muutoksen voima. Se saattaa olla ainoa ratkaisu planeettamme pelastamiseksi. Kun ihmisiltä viedään elinmahdollisuudet, terveys ja oikeusturva, heissä herää halu kapinoida ja puolustaa itseään tarvittaessa myös väkivallan keinoin.
Markiisi de Saden (1740–1814) mukaan vasta välineellistyessään laskelmoidun hyödyntavoittelun välineeksi väkivalta menettää hedelmällisen potentiaalinsa, vitalisoivan kykynsä, naamioituu joksikin muuksi ja kasvaa näkösuojan turvin kolossaalisiin mittoihin. Lopputulos on maailma, jossa tuhoisin väkivalta on kätkössä ja siihen syyllistyvät nimenomaan itseään väkivallattomina, tavallisina ja lainkuuliaisina pitävät ihmiset. Teemu Mäki toteaa, että harva kuolee katutappelussa tai pedofiilin uhrina verrattuna siihen, kuinka moni kuolee sen vuoksi, että haluamme halvat lenkkarit, banaanit ja bensiinin haluamatta tietää kenen orjuutuksella ja murhaamisella ne maksetaan.
Järjestelmällinen väkivalta ei edellytä uskallusta tuntea tuohtumusta, vihaa tai henkilökohtaista vihamotiivia.
Sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa muistuttaa Arendt-tulkinnassaan, että pahan aikaan saamiseen ei tarvita paholaismaisia poikkeusyksilöitä eikä instituutioiltaan romahtanutta yhteiskuntaa.
Hannah Arendtin mukaan ihmiset voivat tehdä kammottavia tekoja ilman vihan tunnetta. Tällaista tapahtui juutalaisiin kohdistuvan tuhon aikana Saksassa. Jollakin ideologialla tai uskonnolla voidaan perustella mitä tahansa tekoja ja kuvata ne oikeutetuiksi.
Moraaliltaan moitteettomat ihmiset, jotka noudattavat järjestyneen yhteiskunnan määrittelemiä velvollisuuksia, voivat arkitoimillaan aiheuttaa inhimillisen käsityskyvyn ylittävää pahaa. Tähän liittyy sokea totteleminen ja sääntöjen seuraaminen, velvollisuuden suorittaminen, oman toiminnan ylevöittäminen sekä vahva byrokratia.
Järjestelmällistä väkivaltaa edesauttaa puhe, joka mitätöi puheen kohteena olevat ihmiset ja väestönosat ongelmiksi, riskeiksi, huonoksi ainekseksi, rasitteiksi ja turhiksi kulueriksi.
Kun järjestelmällinen väkivalta on häivytetty kansakunnan, naisten ja lasten suojelun nimissä huoli-, riski-, puhtaus- ja puuttumispuheeksi ja ositettu toisistaan eriytyneiksi asetuksiksi, hallinnolliseksi ohjeiksi, suoritteiksi, kokouksiksi, kirjauksiksi, rajoitustoimiksi ja aikatauluiksi tuhoaminen voi alkaa.
Järjestelmällisen väkivallan ehkäisemiseksi myös viranomaisten toiminta olisi syytä tehdä näkyväksi ja asettaa julkisen vallankäytön kohteeksi silloin, kun 1) toiminnalla on ajallisesti pitkäkestoisia vaikutuksia 2) vaikutukset ovat paikallisesti laaja-alaisia 3) vaikutukset ovat yhdenmukaisia ja toistuvia 4) vaikutukset voivat olla peruuttamattomia. (Dewey 1927/2006).
Viime aikoina monet kansalaiset ovat kokeneet joutuneensa järjestelmällisen väkivallan kohteeksi hallituksen taholta. Some täyttyy moraalisen tuohtumuksen roihahduksista poliitikkoja kohtaan. Nuotioiden sammuttamisen sijaan kannattaisikin näin vaalien alla heittää bensaa liekkeihin vaikkapa kansan muistia virkistämällä.
Pappina Airola varmasti tietää, että Raamattu kehottaa vihaamaan pahaa, vapauttamaan syyttömät ja sorretut ja olemaan palava penseän sijaan. Kristinuskokin on anarkistista alkuperää ja syntynyt valtionvastaisena luomuksena.
Jeesus syytti moraalisen tuohtumuksen vallassa kansalaisia temppelin muuttamista rosvojen luolaksi, kaatoi rahanvaihtajien pöydät ja ajoi ulos ostajat ja myyjät. Sama reformi pitäisi tehdä lastensuojelussakin.
Toisen tahtoon vajoava ihminen luopuu järjestään ja moraalistaan
Vääryttä vastaan ei taistella erilaisiin yhteisönormeihin ja korrektiuden sääntöihin alistumalla.
Simone Weilin mukaan vallankumouksen (1789) ajan ihmiselle olisi ollut kauhistus ajatella, että kansan edustaja voisi luopua arvokkuudestaan niin, että hänestä tulisi jonkin puolueen tottelevainen jäsen. Weil kirjoittaa yksiselitteisesti, että demokratia on kuollut siellä, missä on poliittisia puolueita. Puolueiden rinnalla toinen mielipiteen vapauden rajoittaja on rahaan liittyvä pakkomielle, joka aina aiheuttaa eräänlaisen moraalin kuoleman. Mielipiteen vapautta ei ole siellä, missä ihminen ajattelee ensisijaisesti taloudellisia etujaan.
Pertti Julkunen kertoo, kuinka "demokratian perustajiin kuuluvan filosofi Immanuel Kantin (1724-1804) mukaan itsenäinen tahto tekee moraalista ja järjestä yhden ja saman asian. Kansalainen on vastuussa teoistaan, kun toimii oman tahtonsa mukaan. Vastuussa ollessaan hän on moraalinen olento. Itsenäisen tahtonsa mukaan vastuullisesti toimiessaan hän tekee valintoja niin kuin parhaaksi katsoo, eli käyttää järkeään. Näin ollen ihminen käyttää järkeään vain moraalisena olentona ja on moraalinen olento vain omaa järkeään käyttäessään.
Toisenvaraiseen tahtoon vajoava ihminen luopuu järjestään ja moraalistaan ja ryhtyy lähteeksi, josta kaikki väärät periaatteet pulppuavat.
Politiikan periaatteista kertoo sanonta, jonka mukaan ”lait astuvat voimaan”, jos jotkut kansalaiset eivät alistu hallituksen vaatimuksiin. Lakeja ei siis enää säädä eduskunta. Ne vain ”astuvat voimaan”. Ennen kuin tällaisella puheella voidaan vaikuttaa elinoloihin, pitää kansan edustajien luopua tahdostaan ja järjestään kahteen kertaan. He luovuttavat ne ryhmäkuria pitävälle eduskuntaryhmälle. Ryhmä luovuttaa ne talouskuria pitävälle hallitukselle.
Kansalaisen tuohtumus ja Kantin filosofia johtavat samaan tulokseen: jokainen kansanedustaja on järjetön ja moraaliton olento. Samamielisyys koskee myös politiikan tuloksia. Tuohtunut kansalainen on sitä mieltä, että lait huonontavat elämän laatua. Ne kiristivät, leikkaavat, nöyryyttävät. Näin on, vaikka nykyisillä työmenetelmillä voitaisiin luoda siististi, helposti ja lyhyessä ajassa kohtuullisen hyvät olot kaikille."
Hyödyllisiä innovaatioita ja muutoksia ei tuoteta rappeutuneiden järjestelmien sisällä ja ansiosta vaan järjestelmien ulkopuolella ja järjestelmistä huolimatta. Ajattelu ja taide on mobilisaatiosta vapaiden vyöhykkeiden ja tilojen luomista ja ylläpitämistä. Kumpikaan ei kukoista mobilisoiduissa tiloissa, joissa jokaisella on ilmianto-, kirjaamis-, korrektius-, raportointi- ja todistamisvelvoite ja ammatillisuus-, ansaitsemis-, menestymis-, selustanvarmistus-, kollegalojaliteetti- ja kasvojensäilytyspakko.
Kirjailija Salme Blomsterin mukaan " viha ei ole sinänsä synti tai pahe, vaan se muuttuu synniksi silloin kun sen avulla tuhotaan toista henkisesti, fyysisesti tai hengellisesti. Kieroutunut, väärällä tavalla ilmaistu tai kokonaan ilmaisematon viha muuttuu vaaralliseksi.Tunne itsessään ei siis ole hyvä tai paha. Se, mitä sillä tekee, on ratkaiseva."
Mitä enemmän omaa pimeyttään tuntee, sen turvallisemmin sen kanssa voi tulla toimeen, ilman että kohtuuttomasti vahingoittaa toisia (Lindqvist 1990, 10).
#moraalinentuohtumus #sosiaalinentekijä #SusannaAirola #SusanneBjörkholm #TuomasKurttila #TeemuMäki #JohannaKorhonen # HannahArendt #SimoneWeil #ImmanuelKanth #Ann Heberlein #BeverlySkeggs #Talio #vihapuhe #oikeutettuviha #vihapuhelastensuojelussa