Perhetyön historia

Rouvasväen ydinperheihanteita ja hyväntekeväisyyttä työläisperheille

Perhetyön alkumuoto eli vanhempainkasvatus on Raija Hovi- Pulsan mukaan kuulunut 1700-luvulta alkaen suomalaiseen lastensuojeluun.

1840-luvulla sivistyneistön huoli perheestä lisääntyi ja Rouvasväenyhdistyksiä perustettiin ympäri Suomea. Hyväntekeväisyys tapahtui kotikäyntien yhteydessä, sillä todellinen taistelu moraalista rappiota vastaan käytiin kodeissa. (Pulma 1987, 37 – 38.)

1900-luvun alussa sivistyneistön naiset opettivat työläisperheille kotien hygieniaan liittyviä taitoja. Anne Ollilan (1993) mukaan Marttaliiton toiminnassa näkyivät selvästi perhetyön kansalliset tavoitteet, äitikeskeisyys, siisti ja puhdas koti, jotka toivat silloisen perheideaalin näkyviin.

Myös Pirjo Markkolan mukaan tuolloin alettiin kiinnittää huomiota kotitalouden ja kodinhoidon erityiseen yhteiskunnalliseen merkitykseen ja työläiskodin äitejä ohjattiin siisteyteen ja säästäväisyyteen. (Markkola 1994, 170 - 173).


Ydinperheideaali vahvistui edelleen 1920 - 30-luvuilla koko kansalle tarjotuksi elämäntavan malliksi. Silloin korostettiin biologista vanhemmuutta, naisen roolia äitinä ja perheenemäntänä ja isän roolia perheen elättäjänä ja auktoriteettina. (Nätkin 2003.)

​Vuoden 1922 köyhäinhoitolain mukaan kuntien tuli painottaa kotiin annettavaa avustusta nimenomaan lastenhuollon järjestämisessä. Kotiavustuksilla piti estää vakavamman hoidon tarpeen syntyminen ja lasten joutuminen kalliimpiin hoitomuotoihin. (Pulma 1987, 162.)

Poikkeavien viranomaiskontrollia

Vuonna 1939 käynnistyivät ensimmäiset Mannerheimin lastensuojeluliiton järjestämät kodinhoitajatyön kurssit.

1950-luvulla case-work-ideologia tuli Suomeen, mutta kunnallisessa ja lakisääteisessä lastensuojelussa siitä ei innostuttu vaan sen katsottiin olevan hyvin kaukana kunnallisen lastensuojelun asiakasaineksesta.

Lastensuojelussa vallitsi paternalistinen, holhoava ja valvova suhde vanhempiin ja se teki selvän eron viranomaisten ja kansalaisten välillä. Päätösvalta lastensuojeluasioissa oli paljolti psykiatreilla, koska perheen koskemattomuuteen puuttumista perusteltiin mielisairauksilla. Tuen käsite ei kuulunut silloiseen työhön.

Tuen ja kontrollin tasapainottelussa käytännön lastensuojelutyö oli kontrollia.
1960- luvulla yhteiskunnallinen ilmapiiri liberalisoitui ja radikalisoitui ja myös lastensuojelussa alettiin esittää kritiikkiä valtiollista pakkohoitoa vastaan. Kuilu lastensuojeluviranomaisten ja kansalaisten välillä aukeni näkyväksi ( Hovi- Pulsa, 2011).


Palvelua ”ongelmaperheille”

1950-luvulta 1970-luvun lopulle hyvinvointivaltion palvelut laajenivat ja lastensuojelu muuttui avohuoltoa ja ennaltaehkäisyä painottavaksi. Terapeuttinen suhtautuminen perheisiin muuttui entistä tärkeämmäksi, ja tiimityöstä tuli keskeinen työmuoto. (Saurama 2002, 28, 231-235)

Varsinaisen perhetyön voidaan katsoa alkaneen Suomessa vuonna 1976. Tällöin Mannerheimin lastensuojeluliitto ja sosiaalihallitus käynnistivät tehostetun perhetyön kokeilun, jossa kehitettiin ”ongelmaperheille” suunnattua kotipalvelua.

1980-luvulla voimaantulleessa lastensuojelulaissa korostuivat vanhempien asema ja perhekeskeisyys. Myös lapsi ja nuori asiakkaina tulivat varteenotettaviksi toimijoiksi viranomaisten ja vanhempien rinnalla. Avohuollon työmuodot korostuivat. Vuonna 1980 tehostettua perhetyötä oli 80 kunnassa (Satka 1994, 323).

Ensi- ja turvakotien liitto aloitti konkreettisesta kotiavusta pian luopuneen Alvari-perhetyön kokeilun vuonna 1989 (Niemi 2002). 1990-luvulla perhekeskeiset työmuodot ja perhetyö lisääntyivät. Lastenkoteja alettiin muuttaa perhetukikeskuksiksi.

1990- luvulla järjestöt alkoivat enenevästi kehittää ja tarjota perhetyötä ja projektit, verkostoituminen ja moniammatillinen yhteistyö lisääntyivät. 
Tarjolla oli niin ennaltaehkäisevää, korjaavaa kuin kuntouttavaa perhetyötä, joka tarkoitti käytännössä keskusteluapua ja ohjausta, vaikka perheet toivoivat konkreettista kodinhoitoapua.

Kotiavun kysyntä todettiin suureksi, ja kotipalvelun korvautuminen perhetyöllä huolestutti. Yhteiskunnallisia ongelmia nähtiin yksilöllistettävän perheen ongelmiksi (arkiauttamista tarvitaan, mutta psykososiaalista apua tarjotaan).
Vuonna 2003 kotipalvelu oli jo korvautumassa perhetyöllä, eikä tehostettua kotipalveluakaan enää yleisesti
ollut kunnissa tarjolla ( Heino, 2008, 20-29).

Psykologi Hannele Törrönen on ihmetellyt sosiaalialan halveksivaa suhtautumista konkreettiseen kotiapuun, jonka hän näkee perheiden parhaana tuen muotona. 

Huostaperusteita hakeva avohuollon toimi perheille, joissa lapsen kehitys vaarantuu

Vuoden 2008 alussa voimaantulleessa uudessa lastensuojelulaissa perhetyö on ensimmäistä kertaa mukana lakitekstissä. Perhetyö kuuluu niiden avohuollon tukitoimien joukkoon, joita jokaisessa kunnassa on lain mukaan oltava tarjolla perheelle, jossa lapsen kehitys vaarantuu.

Perhetyötä tehdään perheen hyvinvoinnin nimissä ja sitä ohjaa huoli perheiden ongelmista. (Nätkin & Vuori 2007, 7.) Se on huolen harmaalla vyöhykkeellä toimimista ja yleensä naisten naisiin kohdistamaa arviointia, ohjausta ja kontrollia.

Kristiina Bergin ( 2008) mukaan ammatillisen huolipuheen keskiössä ovat äidin vuorovaikutussuhteet sekä äidin tunteet, käyttäytyminen ja asenteet.

 Paikoin ammattilaisten tulkinnat heijastavat myös stereotyyppisiä ja idealistisia odotuksia, joita vasten äitiyttä arvioidaan. Tällaiset piirteet voivat kertoa siitä, että äitien avuntarpeet jäävät lastensuojelutyössä kohtaamatta ja ymmärtämättä. Bergin tutkimusaineistossa näkyi työteliään, kaiken jaksavan ja kaikesta selviävän äidin malli ja tietynlainen joko–tai-asetelma: jos äiti ei pärjää itsenäisesti, mietitään huostaanottoa.


Hovi- Pulsan mukaan perhetyö voi olla huostaanottoa edeltävää työtä, perhetyöllä saatetaan hakea näyttöjä huostaanottoa varten tai perhetyö voi olla perheen valmistelemista huostaanottoon tai huostaanoton jälkeiseen perheen jälleenyhdistämiseen. Johanna Hurtigin mukaan huostaanottomyönteisyys on lapsiorientaatiota ( Hurtig, 2003, 154).


Perheiden tarpeet ja todellisuuden ohittava muotitermi asiantuntija-arvioinnille?


Jäsentymätön perhetyöpuhe ei kerro, mitä perhetyöllä tarkoitetaan, mitä perheissä tuetaan ja millaisiin arvioihin tukeminen perustuu. (Ks. Heino, Berg & Hurtig 2000, 10 - 11.)

Helsingissä on laskettu olevan käytössä 50 - 60 erilaista työkäsitettä perhetyöstä (Heino 2008, 44).
Mervi Uusimäki (2005) näkee perhetyön muotiterminä, mutta toteaa, että siitä, mitä sana todella tarkoittaa, vallitsee käsitteellinen epäselvyys.

Tarja Heinon ( 2008, 52) mukaan suuri osa perhetyöntekijän työstä asiakasperheissä on lasten tilanteen ja vanhemmuuden arviointia.

Hovi- Pulsa toteaa, että tänä päivänä perhetyöstä on tullut yhä ongelmapainotteisempaa ja tämä sisältää vaaran, että asiantuntijakeskeinen, ongelmien poistamiseen tähtäävä vaikuttaminen perheisiin lisääntyy. (Ks. Puroila 2004, 4 - 21.)
Asiakastilanteissa aktivoituvat yleiset ideat perheestä voivat estää työntekijää näkemästä asiakkaana olevan perheen arjen ja suhteiden erityisyyttä.
 Lapsiperheillä on ollut vuoden 2015 alusta lähtien oikeus kotiapuun ilman lastensuojelun asiakkuutta, mutta kaikki kunnat eivät ole tiedottaneet asiasta eivätkä resursoineet palvelua.

Joissakin kunnissa asiakkaan haluaman kotipalvelun ehtona ja kylkiäisenä saatetaan vieläkin vaatia lastensuojelun asiakkuutta tai perhetyöllisen arvioinnin ja valistuksen vastaanottoa. Bergin havaitsemat asenteet ja odotukset elävät edelleen; perhetyöntekijöitä voidaan ohjeistaa karttamaan itsenäistä kodinhoitotyötä ”puolesta tekemisenä” ja vaatia uupuneita äitejä esim. siivoamaan työntekijän rinnalla.

Matti Rimpelä väittää, että sosiaalialaa ohjaa asiantuntijavalta ja häiriö-orientaatio; asiantuntijat haluavat kommunikoida vain keskenään- asiakkuuksien välityksellä.