Arvoisa aluepäällikkö Anu Huovinen ja Pelastakaa Lapset ry
Esitämme huolemme Pelastakaa Lapset ry:n verkkolehdessään markkinoiman traumaterapian ja dissosiatiivisen identiteettihäiriön diagnostiikan pätevyydestä ja ohjeidenmukaisuudesta ja aiomme pyytää Psykologiliiton ja Valviran kantaa Pelastakaa Lapset ry:n traumaterapiakäytäntöihin: Dissosiaatiohäiriö on lottovoitto lastensuojelulaitokselle
Pyydämme myös vastauksia Jari Sinkkosen Jyväskylän Perhehoitopäivien esityksen herättämiin kysymyksiin:
-Mihin tutkimustietoon perustuu Sinkkosen väite:"Myöhemmin sijoitettavat lapset ovat jo ennen syntymää ja heti sen jälkeen tilastollisesti muista poikkeavia."
-Mihin tutkimustietoon perustuu väite kodin ja sijaishuollon välillä pompoteltavista lapsista, mikä osuus pompottelusta on sijaishuoltopaikkojen välistä ja kuinka paljon näitä lapsia on todettu olevan Suomessa?" "Lasta on pompoteltu kodin ja useiden sijoituspaikkojen välillä (jopa 30 sijoitusta 8-vuotiaalla tytöllä)".
-Mihin tutkimustietoon perustuvat sijaishuollon riskikartoitukset ja -ennusteet, kuka niitä tekee, kenen valvomana ja millaisin menetelmin? "Sijaisvanhemmat tai perhekodin aikuiset tarvitsevat kaiken mahdollisen tiedon lapsesta ja erilaisten riskien kartoituksen ja ennakoinnin."
Kysymme, oletteko tietoisia siitä, että sijoitettujen tietosuojan rikkominen on johtanut vakaviin oikeusturvaongelmiin ja tahallisiin yrityksiin pitkittää sijoituksia?
-Miksi Pelastakaa Lapset ry haluaa nähdä lapsen kiintymyksen vanhempiin ja sijaisvanhempiin toisensa poissulkevina? "Osa lapsista pysyy lojaaleina biovanhemmille, osa pystyy kiintymään uusiin aikuisiin."
-Ollaanko Pelastakaa Lapset ry:ssä tietoisia että PeLa:n suositukset "Ensisijaista on kuitenkin tukea alussa lapsen/nuoren kiinnittymistä sijoituspaikan aikuisiin" ovat niin lastensuojelulain kuin Lapsen Oikeuksien Sopimuksen vastaisia ja ovat johtaneet sijoitettujen lasten ja heidän sukulaistensa laittomiin tapaamisrajoituksiin?
Oikeusasiamies on todennut, " ettei lastensuojelulaki tunne sellaista siirtymä- tai rauhoittumisaikaa, jolloin lapsen tapaamisia tai muuta yhteydenpitoa olisi mahdollista vähentää tai tapaamisissa voitaisiin pitää taukoa sillä perusteella, että lapsen vakiintuminen säännönmukaisesti edellyttäisi sitä. Lapsen yhteydenpitoa koskevilla ratkaisuilla tulee aina olla lain mukaiset perusteet, joiden taustalla on lapsen yksilölliset olosuhteet ja lapsen etu. Ainoastaan nämä perusteet voivat oikeuttaa tapaamisten vähentämisen myös sijoituksen alussa. (2833/3/13*)"
-Ollaanko Pelastakaa Lapset ry:ssä tietoisia siitä, että PeLa:n käsitys siitä, että lapsella/nuorella on oltava turvallinen kiintymyssuhde sijaisperheeseen, ennen kuin hän voi aloittaa terapiaprosessin johtaa usein lasten ja vanhempien laittomiin tapaamisrajoituksiin ja lasten terapioiden tarpeettomaan viivästymiseen ja sijoitusten pitkittymiseen? Mihin tutkimustietoon ja -näyttöön suositus nojaa? Miten ja kenen toimesta turvallisen kiintymyssuhteen muodostuminen sijaisperheeseen todennetaan/ mitataan ?
Kysymme myös miksi Pelastakaa Lapset ry nojaa hoitokäytännöissään psykoanalyysipohjaisiin menetelmiin ja käytäntöihin, vaikka psykoanalyysi perustuu virheelliseen biologiseen tietopohjaan, on mahdotonta testata ja kumottu niiltä osin kuin sitä voi testata (Hamilo, 2007, 84)?
Kiinnitämme huomiota myös omaan esitykseenne perhehoidon päivillä Jyväskylässä 10.11. 2016. Esititte mm. seuraavia väitteitä tukeutuen tutkimukseen, jossa on jo vuonna 2010 todettu tuloksia vääristävä aikajanavirhe. Ote esityksestänne:
Ns. lapsiuhritutkimus
(Ellonen & Pösö 2010, 38):
"Fyysinen väkivalta:
joka kymmenes sijoitettu lapsi on kokenut, merkittävästi vähemmän kuin omassa perheessään asuvat, vähemmän on tukistamista, muuta fyysistä väkivalta lähes saman verran (tönimistä, ravistelua)
Fyysisestä väkivallasta ilmoitetaan jonkun verran enemmän sijaisperheissä kuin laitoksissa
Henkinen väkivalta:
42 % sijoitetuista ilmoittaa henkisestä väkivallasta (= vähemmän kuin perheessään asuvat). Haukkumista on vähemmän, väkivallalla uhkaamista lähes yhtä paljon "
Siteeraamanne Ellosen ja Pösön kiistanalaisen tutkimuksen aikajanavirheestä on raportoinut professori Timo Saloviita jo vuonna 2010. Oletteko tietoinen tästä?
Professori Timo Saloviita:
LASTEN VÄKIVALTAKOKEMUKSET KOTONA JA SIJAISHUOLLOSSA: LAPSIUHRITUTKIMUS 2008 UUDELLEEN TULKITTUNA
Ellonen ja Pösö (2010) tarkastelivat kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten kokemaa väkivaltaa, jonka aiheuttajina olivat heitä hoitavat aikuiset. Artikkelissa vertailtiin kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten väkivaltakokemuksia kotona asuvien lasten kokemuksiin. Analyysi perustui vuonna 2008 tehdyn lapsiuhritutkimuksen kyselyaineistoon, jonka koko tässä oli 12 840 tapausta. Aineisto edusti 6- ja 9-luokalla olleita lapsia ja nuoria.
Kirjoittajien mukaan ”sijaishuollossa käytetään vähemmän väkivaltaisia toimintatapoja kuin kotikasvatuksessa”. Saatua tulosta tulkitaan siten, että ”lapsen ongelmakäyttäytyminen saa vanhempien ’hermot palamaan’ ja saa vanhemmat käyttäytymään väkivaltaisesti, mutta ei aiheuta samaa sijaishuollon ammattilaisilla”. Kirjoittajat panevat merkille, että heidän tuloksensa ovat ristiriidassa aiemmin saatujen kanssa (esim. World Report on Violence, 2006). He kirjoittavat: ”Tulos eroaa pääilmeeltään kansainvälisestä tutkimuksesta, jossa kodin ulkopuolelle sijoitettuja lapsia pidetään riskiryhmänä väkivaltakokemusten osalta”. Kirjoittajat kuitenkin päättelevät, että ”yllättävä” tulos johtuu siitä, että ”Suomessa on lainsäädäntö, joka määrittelee laitostyöntekijöiden koulutusta ja pätevyyttä toisin kuin monissa muissa maissa”. Sijaisperheiden osalta tulos taas kertoisi siitä, että ”sijaisperheiden valinnassa ja tukemisessa on onnistuttu” (kaikki lainaukset sivulta 41).
Kirjoittajien saamat ”yllättävät” ja aikaisemman tutkimuksen kanssa ristiriitaiset tulokset ovat todellisuudessa tutkimusmetodin aiheuttamia artefakteja. Tehty virhe on yksinkertainen. Kun tutkitaan väkivallan esiintyvyyttä väestössä, on tarpeen suhteuttaa saadut esiintymiskerrat paitsi tutkittujen lukumäärään, myös ajan kulumiseen. On kai selvää, että vuodessa ehtii tapahtua enemmän väkivallantekoja kuin kuukaudessa. Epidemiologisissa tutkimuksissa on tapana käyttää kahta eri käsitettä. Prevalenssi eli esiintyvyys tarkoittaa ilmiön esiintymistaajuutta väestössä tiettynä pistemäisenä ajankohtana. Ilmiön insidenssi eli ilmaantuvuus tarkoittaa uusia tapauksia tietyn aikavälin rajoissa.
Huolettomuutta aikamuuttujaa kohtaan on esiintynyt myös muissa yhteiskuntatieteellisissä tutkimuksissa. Esimerkiksi Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tekemässä kyselyssä saatiin tulokseksi, että naisista 20 % kertoi kokeneensa ”puolison väkivaltaa tai uhkailua joskus nykyisen parisuhteen aikana” (Piispa ym., 2006). Koska aikaväliä ei muuten rajattu, mukaan pääsivät myös ne tapaukset, jotka olivat sattuneet jo vaikkapa 1940-luvulla. Tulos antoi tietysti vääristyneen kuvan nykytilanteesta.
Vuoden 2008 lapsiuhritutkimuksessa 6. ja 9. luokalla olleilta lapsilta kysyttiin heidän väkivaltakokemuksistaan rajaamatta mitenkään aikaväliä. Lapset olivat siis suunnilleen 12- tai 15-vuotiaita. Kotona asuvat lapset olivat asuneet kotonaan jotakuinkin tämän ajan. Sijoitetuista lapsista sen sijaan 36 % oli ollut sijoituksessa vain alle kuusi kuukautta ja 48 % ”yli vuoden”. Sijaishuollossa suhteellisen lyhyen ajan sisällä tapahtuneet väkivaltakokemukset vertautuvat siten toisen ryhmän kokemuksiin, jotka ovat kasaantuneet koko lapsuuden ajalta. Ei ole ihme, jos yllättäviä tuloksia saadaan. Suurin ero ryhmien välillä saatiinkin sellaisesta kuritusväkivallasta, joka on kai yleisintä silloin, kun lapset ovat pieniä: kotona asuvia lapsia oli tukistettu kolminkertainen määrä (17 %) sijaishuoltolapsiin verrattuna (6 %). Tutkitussa iässä lapset voivat olla jopa isäänsä tai äitiään pitempiä. Niinpä olisi helppo uskoa, että valtaosa tukistamiskokemuksista on peräisin jo vuosien takaa.
Erilaisen aikavälin takia lapsiuhritutkimuksen kyselylomake ei näköjään anna mahdollisuutta tehdä luotettavia vertailuja. Ellosen ja Pösön (2010) esittämiä tuloksia voisi tulkita myös toisin päin: suhteellisen pienellä aikavälillä sijoituslapset olivat kokeneen runsaasti väkivaltaa. Mitään yllättävää ristiriitaa aikaisempien tulosten kanssa ei siten voi todeta. Myös kirjoittajien jakamat kiitokset laitostyöntekijöiden koulutuksesta ja pätevyydestä sekä sijaisperheiden valinnan onnistumisesta jäävät näiltä osin perustelematta.
Ellosen ja Pösön (2010) artikkeli antaa aihetta toiseenkin huomautukseen. Kirjoittajat esittävät viivadiagrammin väkivallan kokemisen ja tunne-elämän ongelmien positiivisesta yhteydestä. Tässäkään analyysissa kotona asuvien ja sijoituslasten vertailu ei ole mahdollista aiemmin mainituista syistä. Jostain syystä kirjoittajat tulkitsevat muuttujien positiivisen yhteyden siten, että aikuisten väkivaltaisuus johtuu lasten tunne-elämänhäiriöistä: ”Tulos viittaa siis siihen, että lapsen ongelmakäyttäytyminen saa vanhempien ’hermot palamaan”. Väite on täysin perustelematon. Muuttujien asema tutkimuksessa on kausaalisesti symmetrinen, joten kumpi tahansa voidaan tulkita toisen syyksi. Vaihtoehtoinen selitys olisi se, että lasten häiriöt johtuvat aikuisten väkivaltaisuudesta.
KIRJALLISUUS:
Ellonen, Noora & Pösö, Tarja: Lasten väkivaltakokemukset lastensuojelulaitoksissa ja sijaisperheissä. Yhteiskuntapolitiikka, 75 (2010):1, 34 – 43.
Piispa, Minna, Heiskanen, Markku, Kääriäinen, Juha & Sirén, Reino: Naisiin kohdistunut väkivalta 2005. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 225 ja Yhdistyneiden Kansakuntien yhteydessä toimiva Euroopan kriminaalipolitiikan instituutti HEUNI. Publication series No. 51, 2006.
World Report on Violence against Children in 2006. Geneva: United Nations, 2006 (luettu 25.3.2010).
Juttu on julkaistu 2010 Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä 75.
Esitämme kiitoksemme siitä, että olette nostaneet esiin lasten kaltoinkohtelun perhehoidossa ja muistutamme, että monissa tutkimuksissa todettu fabrikointi, leimaaminen, uhkailu, sijoitettujen koulutuspolkujen katkaiseminen ja muu kaltoinkohtelu eivät ole sijaishuollon historiaa vaan nykyisyyttä ja tulevaisuutta, ellei niihen puututa.
Korostamme, että lasten kaltoinkohtelun ehkäisy sijaishuollossa edellyttää riippumatonta tutkimustietoa, valvontaresursseja ja konkreettisia muutoksia sosiaalityön koulutuksiin, tiedontuotantoon, dokumentointiin, sijaisperhevalmennuksiin, valvontaan, perheiden tukimuotoihin, työmenetelmiin, toimintakäytäntöihin, sosiaaliseen raportointiin ja oikeudenkäyttöön.
Korjaustoimia suunniteltaessa olisi suotavaa huomioida myös perhehoidon kaupallistumisen ja kansainvälistymisen aiheuttamat oikeusturva- ja jääviysongelmat sekä järjestöjen piiloyrittäjyys ja taloudelliset intressit huostaanottojen lisäämiseksi ja pidentämiseksi.
Toivomme vastauksia osoitteeseen: info@lokakuunliike.com
Ystävällisin terveisin Lokakuun liike ja perhehoidon entiset ja nykyiset asiakkaat
Esitämme huolemme Pelastakaa Lapset ry:n verkkolehdessään markkinoiman traumaterapian ja dissosiatiivisen identiteettihäiriön diagnostiikan pätevyydestä ja ohjeidenmukaisuudesta ja aiomme pyytää Psykologiliiton ja Valviran kantaa Pelastakaa Lapset ry:n traumaterapiakäytäntöihin: Dissosiaatiohäiriö on lottovoitto lastensuojelulaitokselle
Pyydämme myös vastauksia Jari Sinkkosen Jyväskylän Perhehoitopäivien esityksen herättämiin kysymyksiin:
-Mihin tutkimustietoon perustuu Sinkkosen väite:"Myöhemmin sijoitettavat lapset ovat jo ennen syntymää ja heti sen jälkeen tilastollisesti muista poikkeavia."
-Mihin tutkimustietoon perustuu väite kodin ja sijaishuollon välillä pompoteltavista lapsista, mikä osuus pompottelusta on sijaishuoltopaikkojen välistä ja kuinka paljon näitä lapsia on todettu olevan Suomessa?" "Lasta on pompoteltu kodin ja useiden sijoituspaikkojen välillä (jopa 30 sijoitusta 8-vuotiaalla tytöllä)".
-Mihin tutkimustietoon perustuvat sijaishuollon riskikartoitukset ja -ennusteet, kuka niitä tekee, kenen valvomana ja millaisin menetelmin? "Sijaisvanhemmat tai perhekodin aikuiset tarvitsevat kaiken mahdollisen tiedon lapsesta ja erilaisten riskien kartoituksen ja ennakoinnin."
Kysymme, oletteko tietoisia siitä, että sijoitettujen tietosuojan rikkominen on johtanut vakaviin oikeusturvaongelmiin ja tahallisiin yrityksiin pitkittää sijoituksia?
-Miksi Pelastakaa Lapset ry haluaa nähdä lapsen kiintymyksen vanhempiin ja sijaisvanhempiin toisensa poissulkevina? "Osa lapsista pysyy lojaaleina biovanhemmille, osa pystyy kiintymään uusiin aikuisiin."
-Ollaanko Pelastakaa Lapset ry:ssä tietoisia että PeLa:n suositukset "Ensisijaista on kuitenkin tukea alussa lapsen/nuoren kiinnittymistä sijoituspaikan aikuisiin" ovat niin lastensuojelulain kuin Lapsen Oikeuksien Sopimuksen vastaisia ja ovat johtaneet sijoitettujen lasten ja heidän sukulaistensa laittomiin tapaamisrajoituksiin?
Oikeusasiamies on todennut, " ettei lastensuojelulaki tunne sellaista siirtymä- tai rauhoittumisaikaa, jolloin lapsen tapaamisia tai muuta yhteydenpitoa olisi mahdollista vähentää tai tapaamisissa voitaisiin pitää taukoa sillä perusteella, että lapsen vakiintuminen säännönmukaisesti edellyttäisi sitä. Lapsen yhteydenpitoa koskevilla ratkaisuilla tulee aina olla lain mukaiset perusteet, joiden taustalla on lapsen yksilölliset olosuhteet ja lapsen etu. Ainoastaan nämä perusteet voivat oikeuttaa tapaamisten vähentämisen myös sijoituksen alussa. (2833/3/13*)"
-Ollaanko Pelastakaa Lapset ry:ssä tietoisia siitä, että PeLa:n käsitys siitä, että lapsella/nuorella on oltava turvallinen kiintymyssuhde sijaisperheeseen, ennen kuin hän voi aloittaa terapiaprosessin johtaa usein lasten ja vanhempien laittomiin tapaamisrajoituksiin ja lasten terapioiden tarpeettomaan viivästymiseen ja sijoitusten pitkittymiseen? Mihin tutkimustietoon ja -näyttöön suositus nojaa? Miten ja kenen toimesta turvallisen kiintymyssuhteen muodostuminen sijaisperheeseen todennetaan/ mitataan ?
Kysymme myös miksi Pelastakaa Lapset ry nojaa hoitokäytännöissään psykoanalyysipohjaisiin menetelmiin ja käytäntöihin, vaikka psykoanalyysi perustuu virheelliseen biologiseen tietopohjaan, on mahdotonta testata ja kumottu niiltä osin kuin sitä voi testata (Hamilo, 2007, 84)?
Kiinnitämme huomiota myös omaan esitykseenne perhehoidon päivillä Jyväskylässä 10.11. 2016. Esititte mm. seuraavia väitteitä tukeutuen tutkimukseen, jossa on jo vuonna 2010 todettu tuloksia vääristävä aikajanavirhe. Ote esityksestänne:
Ns. lapsiuhritutkimus
(Ellonen & Pösö 2010, 38):
"Fyysinen väkivalta:
joka kymmenes sijoitettu lapsi on kokenut, merkittävästi vähemmän kuin omassa perheessään asuvat, vähemmän on tukistamista, muuta fyysistä väkivalta lähes saman verran (tönimistä, ravistelua)
Fyysisestä väkivallasta ilmoitetaan jonkun verran enemmän sijaisperheissä kuin laitoksissa
Henkinen väkivalta:
42 % sijoitetuista ilmoittaa henkisestä väkivallasta (= vähemmän kuin perheessään asuvat). Haukkumista on vähemmän, väkivallalla uhkaamista lähes yhtä paljon "
Siteeraamanne Ellosen ja Pösön kiistanalaisen tutkimuksen aikajanavirheestä on raportoinut professori Timo Saloviita jo vuonna 2010. Oletteko tietoinen tästä?
Professori Timo Saloviita:
LASTEN VÄKIVALTAKOKEMUKSET KOTONA JA SIJAISHUOLLOSSA: LAPSIUHRITUTKIMUS 2008 UUDELLEEN TULKITTUNA
Ellonen ja Pösö (2010) tarkastelivat kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten kokemaa väkivaltaa, jonka aiheuttajina olivat heitä hoitavat aikuiset. Artikkelissa vertailtiin kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten väkivaltakokemuksia kotona asuvien lasten kokemuksiin. Analyysi perustui vuonna 2008 tehdyn lapsiuhritutkimuksen kyselyaineistoon, jonka koko tässä oli 12 840 tapausta. Aineisto edusti 6- ja 9-luokalla olleita lapsia ja nuoria.
Kirjoittajien mukaan ”sijaishuollossa käytetään vähemmän väkivaltaisia toimintatapoja kuin kotikasvatuksessa”. Saatua tulosta tulkitaan siten, että ”lapsen ongelmakäyttäytyminen saa vanhempien ’hermot palamaan’ ja saa vanhemmat käyttäytymään väkivaltaisesti, mutta ei aiheuta samaa sijaishuollon ammattilaisilla”. Kirjoittajat panevat merkille, että heidän tuloksensa ovat ristiriidassa aiemmin saatujen kanssa (esim. World Report on Violence, 2006). He kirjoittavat: ”Tulos eroaa pääilmeeltään kansainvälisestä tutkimuksesta, jossa kodin ulkopuolelle sijoitettuja lapsia pidetään riskiryhmänä väkivaltakokemusten osalta”. Kirjoittajat kuitenkin päättelevät, että ”yllättävä” tulos johtuu siitä, että ”Suomessa on lainsäädäntö, joka määrittelee laitostyöntekijöiden koulutusta ja pätevyyttä toisin kuin monissa muissa maissa”. Sijaisperheiden osalta tulos taas kertoisi siitä, että ”sijaisperheiden valinnassa ja tukemisessa on onnistuttu” (kaikki lainaukset sivulta 41).
Kirjoittajien saamat ”yllättävät” ja aikaisemman tutkimuksen kanssa ristiriitaiset tulokset ovat todellisuudessa tutkimusmetodin aiheuttamia artefakteja. Tehty virhe on yksinkertainen. Kun tutkitaan väkivallan esiintyvyyttä väestössä, on tarpeen suhteuttaa saadut esiintymiskerrat paitsi tutkittujen lukumäärään, myös ajan kulumiseen. On kai selvää, että vuodessa ehtii tapahtua enemmän väkivallantekoja kuin kuukaudessa. Epidemiologisissa tutkimuksissa on tapana käyttää kahta eri käsitettä. Prevalenssi eli esiintyvyys tarkoittaa ilmiön esiintymistaajuutta väestössä tiettynä pistemäisenä ajankohtana. Ilmiön insidenssi eli ilmaantuvuus tarkoittaa uusia tapauksia tietyn aikavälin rajoissa.
Huolettomuutta aikamuuttujaa kohtaan on esiintynyt myös muissa yhteiskuntatieteellisissä tutkimuksissa. Esimerkiksi Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tekemässä kyselyssä saatiin tulokseksi, että naisista 20 % kertoi kokeneensa ”puolison väkivaltaa tai uhkailua joskus nykyisen parisuhteen aikana” (Piispa ym., 2006). Koska aikaväliä ei muuten rajattu, mukaan pääsivät myös ne tapaukset, jotka olivat sattuneet jo vaikkapa 1940-luvulla. Tulos antoi tietysti vääristyneen kuvan nykytilanteesta.
Vuoden 2008 lapsiuhritutkimuksessa 6. ja 9. luokalla olleilta lapsilta kysyttiin heidän väkivaltakokemuksistaan rajaamatta mitenkään aikaväliä. Lapset olivat siis suunnilleen 12- tai 15-vuotiaita. Kotona asuvat lapset olivat asuneet kotonaan jotakuinkin tämän ajan. Sijoitetuista lapsista sen sijaan 36 % oli ollut sijoituksessa vain alle kuusi kuukautta ja 48 % ”yli vuoden”. Sijaishuollossa suhteellisen lyhyen ajan sisällä tapahtuneet väkivaltakokemukset vertautuvat siten toisen ryhmän kokemuksiin, jotka ovat kasaantuneet koko lapsuuden ajalta. Ei ole ihme, jos yllättäviä tuloksia saadaan. Suurin ero ryhmien välillä saatiinkin sellaisesta kuritusväkivallasta, joka on kai yleisintä silloin, kun lapset ovat pieniä: kotona asuvia lapsia oli tukistettu kolminkertainen määrä (17 %) sijaishuoltolapsiin verrattuna (6 %). Tutkitussa iässä lapset voivat olla jopa isäänsä tai äitiään pitempiä. Niinpä olisi helppo uskoa, että valtaosa tukistamiskokemuksista on peräisin jo vuosien takaa.
Erilaisen aikavälin takia lapsiuhritutkimuksen kyselylomake ei näköjään anna mahdollisuutta tehdä luotettavia vertailuja. Ellosen ja Pösön (2010) esittämiä tuloksia voisi tulkita myös toisin päin: suhteellisen pienellä aikavälillä sijoituslapset olivat kokeneen runsaasti väkivaltaa. Mitään yllättävää ristiriitaa aikaisempien tulosten kanssa ei siten voi todeta. Myös kirjoittajien jakamat kiitokset laitostyöntekijöiden koulutuksesta ja pätevyydestä sekä sijaisperheiden valinnan onnistumisesta jäävät näiltä osin perustelematta.
Ellosen ja Pösön (2010) artikkeli antaa aihetta toiseenkin huomautukseen. Kirjoittajat esittävät viivadiagrammin väkivallan kokemisen ja tunne-elämän ongelmien positiivisesta yhteydestä. Tässäkään analyysissa kotona asuvien ja sijoituslasten vertailu ei ole mahdollista aiemmin mainituista syistä. Jostain syystä kirjoittajat tulkitsevat muuttujien positiivisen yhteyden siten, että aikuisten väkivaltaisuus johtuu lasten tunne-elämänhäiriöistä: ”Tulos viittaa siis siihen, että lapsen ongelmakäyttäytyminen saa vanhempien ’hermot palamaan”. Väite on täysin perustelematon. Muuttujien asema tutkimuksessa on kausaalisesti symmetrinen, joten kumpi tahansa voidaan tulkita toisen syyksi. Vaihtoehtoinen selitys olisi se, että lasten häiriöt johtuvat aikuisten väkivaltaisuudesta.
KIRJALLISUUS:
Ellonen, Noora & Pösö, Tarja: Lasten väkivaltakokemukset lastensuojelulaitoksissa ja sijaisperheissä. Yhteiskuntapolitiikka, 75 (2010):1, 34 – 43.
Piispa, Minna, Heiskanen, Markku, Kääriäinen, Juha & Sirén, Reino: Naisiin kohdistunut väkivalta 2005. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 225 ja Yhdistyneiden Kansakuntien yhteydessä toimiva Euroopan kriminaalipolitiikan instituutti HEUNI. Publication series No. 51, 2006.
World Report on Violence against Children in 2006. Geneva: United Nations, 2006 (luettu 25.3.2010).
Juttu on julkaistu 2010 Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä 75.
Esitämme kiitoksemme siitä, että olette nostaneet esiin lasten kaltoinkohtelun perhehoidossa ja muistutamme, että monissa tutkimuksissa todettu fabrikointi, leimaaminen, uhkailu, sijoitettujen koulutuspolkujen katkaiseminen ja muu kaltoinkohtelu eivät ole sijaishuollon historiaa vaan nykyisyyttä ja tulevaisuutta, ellei niihen puututa.
Korostamme, että lasten kaltoinkohtelun ehkäisy sijaishuollossa edellyttää riippumatonta tutkimustietoa, valvontaresursseja ja konkreettisia muutoksia sosiaalityön koulutuksiin, tiedontuotantoon, dokumentointiin, sijaisperhevalmennuksiin, valvontaan, perheiden tukimuotoihin, työmenetelmiin, toimintakäytäntöihin, sosiaaliseen raportointiin ja oikeudenkäyttöön.
Korjaustoimia suunniteltaessa olisi suotavaa huomioida myös perhehoidon kaupallistumisen ja kansainvälistymisen aiheuttamat oikeusturva- ja jääviysongelmat sekä järjestöjen piiloyrittäjyys ja taloudelliset intressit huostaanottojen lisäämiseksi ja pidentämiseksi.
Toivomme vastauksia osoitteeseen: info@lokakuunliike.com
Ystävällisin terveisin Lokakuun liike ja perhehoidon entiset ja nykyiset asiakkaat