Quantcast
Channel: Lokakuun liike - LL-Uutiset
Viewing all articles
Browse latest Browse all 661

Anteeksipyyntö ei riitä sijaishuollon kaltoinkohtelemille

$
0
0
Picture
“Oletteko te siellä politiikassa täysiä idiootteja? Nöyryytätte meitä koulukotien ja laitosten lapsia vielä nyt aikuisina lisää sillä, että pyydätte meidät pällistelemään Finlandiatalolle sitä, että saatte maireasti pyytää anteeksi rikoksia, joista moni ei selviä koskaan. Antakaa meille mieluummin koulutus ja sitä kautta mahdollisuus elämään, sillä nuorena emme näihin pystyneet. Hävetkää! 

 Anteeksipyyntö on täysin riittämätön toimenpide. Olen yksi kutsutuista, mutta jätänpä tulematta jos haluatte vain korostaa ja pönkittää omaa itsetuntoanne. Mitä anteeksipyyntö auttaa, ei mitään. 
Tekoja kiitos. Valtion laitoksiahan nämä olivat. Siksi tehdyt ja pitkään jatketut karmeat rikokset ovat myös valtion vastuulla. Jos kertoisin sinulle kaiken mitä koin, pyörtyisit etkä ikinä uskoisi.”
erään uutisesta raivostuneen entisen lastenkotilapsen vuodatus Facebookissa

 Ministeri Juha Rehulan valtion toimesta kaltoin kohdelluille lastenkotilapsille tulevana kansainvälisenä lasten oikeuksien päivänä esittämä anteeksipyyntö ei riitä!

 Hallituksen ei tule tuudittautua siihen ajatukseen, etteikö kukaan meistä tuhansista silloin herkässä kasvuvaiheessa olleista ja kaikesta ympärillämme velloneesta pahasta huolimatta eloonjääneistä ihmistaimista nousisi vaatimaan korvauksia valtiolta.

 Vaadimme korvauksia niistä laiminlyönneistä, joita hälläväliä-asenteella löperösti valvontaan suhtautunut valtio salli 
tapahtua pikkulasten henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin kustannuksella. Julmuuksia tapahtui toinen toistaan ikävimmissä, pahaa koko elämän tuottaneissa lastenkodeiksi kutsutuissa julmissa ja vankiloita muistuttaneissa kasvatuslaitoksissa.
Niissä vallinnutta henkistä kiduttamista, vääryyttä, väkivaltaa, seksuaalista pakottamista ja jatkuvaa pelossa elämistä voi verrata kauheuksissaan ja piinassaan keskiaikaiseen sotatantereeseen.

 Muistoni Kotkasta, ja sen eräästä lastenkodista saavat ihoni vieläkin kananlihalle järkyttävyydessään. Minulta vietiin 
identiteetti , kieli ja yksityisyys. Lastenkodissa minua kohdeltiin numerona. Mikään ei ollut omaa. Vaatteisiini oli ommeltu lastenkodin nimi muistuttamaan etten ollut edes ihminen vaan välttämättömyyden pakosta muiden armoilla asuva ”olosuhteiden vanki”, jonka tulevaisuudenennuste ei ollut heppoinen.

 Äidinkieleni ei ollut vielä tuolloin suomi, mutta minut pakkosuomalaistettiin laittamalla minut suomenkieliseen kouluun, vaikka Kotkassa olisi ollut tarjolla myös ruotsinkielinen koulu- Svenska Samskola. En voinut kommunikoida ympäri Pohjoismaita levinneen sukuni kanssa vasta kun aikuisena, kun olin käynyt eräässä ruotsalaisessa yliopistossa oppimassa takaisin äidinkieleni rippeet muutaman kymmenen vuoden viiveellä.

 Henkilökunta oli epämiellyttävää ja epäpätevää. Lastenkodin johtajan peitevirkaan valittiin sopiva, mutta epäpätevä ja vailla koulutusta oleva nouseva demaripoliitikko, joka käytti suurimman ajan työajastaan kokousteluun kaupungilla sekä yleviä sanoja viljeleviin yhteiskunnan parantamisseminaareihin pääkaupunkiseudulla. Eräältä tällaiselta reissulta hän toi lastenkotiimme Stalinin kasvatusideologin, Makarenkon opit.
 
 Käytännön arjesta poissaolevan johtajan sijaisena toimi niinikään aktiividemari. Hän huusi jäädessään häviölle väittelyissä kanssani– kaikkien muiden lasten kuullen – minun olevan ”hullun akan häiriintynyt pentu, josta ei tulisi koskaan yhtään mitään”, kuten ei hänen mukaansa muistakaan lastenkotilapsista.

 Hän tapatti kissani kostoksi siitä, että panin kampoihin ja nousin puolustamaan itseäni. Hänen mielestään olin "hävyttömästi kuriton kakara". Kissani oli minun lisäkseni tullut naisen mukaan "hulluksi pelätessään ikkunalaudalla omaa peilikuvaansa". Sinä päivänä lintsasin ensimmäisen kerran koulusta enkä mennyt lempiaineeni historian kokeeseen. Itkeä nyyhkytin koko päivän yksin siinä pelon ja ikävyyden ilmapiirissä kenenkään edes sanallaan puuttumatta hysteerisesti riehuneen naishirviön pahoihin tekoihin ja loukkaaviin sanoihin.

 Tämän episodin jälkeen nainen alkoi kiusata minua systemaattisesti, päättäneenä suistaa minut epätoivoon. Hän alkoi hommata minua kostoksi väkisin apukouluun, johon puoli lastenkotia oli sen ajan tapaan jo passitettu, kutsumalla lastenkotiin psykiatrin minua arvioimaan. Tämä samainen psykiatri oli passittanut lähes suomea osaamattoman tanskankielisen äitini hullujenhuoneelle muutamaa vuotta aikaisemmin, jonka vuoksi olin joutunut lastenkotiin.

 Ehdin lintsailusta kärähtäneenä onnekseni kertoa ylitsepääsemättömistä ongelmistani ymmärtävälle koulupsykologille. Tämä järkyttyi suuresti kuultuaan miten julmasti ja välinpitämättömästi minua kohdeltiin lastenkodissa. Hän otti yhteyttä kasvatusneuvolaan, jossa pari muuta yhtä järkyttynyttä psykologia päättivät pelastaa minut (suurkiitos psykologi Maija Kirvekselle, joka siirtyi myöhemmin Hyvinkäälle).

 "Herranjestas! Tällä lapsellahan on kolme kymppiä todistuksessa. ETTEHÄN TE VOI OLLA TOSISSANNE!", olivat psykologit sanoneet yhteispalaverissa, joka lastenkodissa järjestettiin siirtämisekseni apukouluun. Valitettavasti lastenkodin johto oli kuitenkin tosissaan tehden hartiavoimin töitä osoittaakseen kuinka epäkelpo olin normaaliin kouluun.

 Onneksi olin silloin jo monessa liemessä keitettynä sen verran voimakas, että osasin etsiä apua muualta ja puolustautua. Muutoin olisin takuulla joutunut siihen työttömyys, huume- ja viina-, rikos- ja muuhun järkyttävään alakierteeseen, mihin yleensä kaikki tunnetasolla tapetut ja alistetut lastenkotilapset valmisteltiin heti oppivelvollisuuden jälkeen täyttämään maan muut rangaistuslaitokset -eli täsmälleen siihen mihin tämä nainen ja 
hänen kaltaisensa lastenkotien henkilökunta oli minut ja muut lastenkodin lapset "tyypillisenä parantumattomana lastenkotikohtalona" manannut.

 Myöhemmin 90-luvulla, kun olin jo aikuinen ja muuttanut Helsinkiin, ajauduin ymmärrettävästi poliittisesti eri puolelle kuin entisen lastenkotini johtaja, joka oli vuosien saatossa edennyt lastenkodin jälkeen ensin vanhustenkodin johtajaksi, sitten erään kotkalaisen sosiaalialan järjestön johtajaksi ja lopulta kaupunginhallituksen vaikutusvaltaiseksi puheenjohtajaksi.

 Törmäsin Helsingissä siihen, että joku levitteli ikäviä juttuja lastenkotiajoistani, minusta homona, ja äidistäni hulluna korkealle taholle vaikeuttaen arjen elämääni ja työmahdollisuuksiani. Palattuani Kotkaan muutamaksi kuukaudeksi toimittajaksi paljastui näiden ikävien juttujen lähteeksi vanha lastenkotini johtajan peitevirkaa hoitanut demaripamppu, joka oli saman demarilehden hallituksen puheenjohtaja, missä minua julkisesti haukkunut korkea demaripamppu edusti SDP:n mediaomistuksia. Olin kirjoittanut kulttuurijuttuja aiemmin erääseen yhtiön omistamaan lehteen. Päätoimittaja kertoi minulle myöhemmin, ettei mennyt viikkoakaan ilman että joku demarivaikuttaja soitti hänelle "painostusmielessä" ja ihmetteli miksi ylipäätään sain kirjoittaa heidän lehteensä.
 
 Painostus minua kohtaan paheni koko ajan ja demarit tulivat hävyttömämmäksi suhteeni. Esimerkiksi poistuttuani kerran seuraamasta kaupunginvaltuuston kokousta, perääni huusi kaupungin kakkosdemaripomo ilkeästi: "Käytkö samoilla lääkkeillä kun äitivainajasi aikoinaan vai onko pöpilääkäri vaihtanut ne jo sopivampiin?"

 Tällaista leimaamista ja syrjintää ovat muutkin lastenkotilapset- ne harvat jotka ovat vielä elossa ja uskaltavat kertoa- surullisina ja häpeissään todistaneet. Kyseessä ei siis ole mikään poikkeus, vaan pikemminkin maan tapa.
Kauniit sanat eivät ole tosia eivätkä toden sanat kauniita.
 
 Kiitos ministeri Rehulalle hyvästä anteeksipyynnön vihjeestä. On silti ylimielistä ja hävytöntä väittää korkean aseman suojasta ääneen, että valtio olisi muka pahoillaan, eikä sitten kuitenkaan tee edes pientä elettä korjatakseen syntyneitä vahinkoja.

 Pelkkä anteeksipyyntö ei riitä. Rahallinen korvaus, olkoon se vaikka kuinka pieni, on vähintä mitä valtio voi tässä tapauksessa tehdä.
 
 Miksi me viattomat ja syyttömät, jotka olemme kantaneet syyllisyyden, häpeän ja vaikenemisen taakkaa koko elämänne ja saaneet kärsiä ulkopuolisuudestamme emme olisi oikeutettuja vahingonkorvauksiin siltä valtiolta, jonka välinpitämättömyys omia kansalaisiaan kohtaan mahdollisti kaltoinkohtelun, jonka takia vielä tänäänkin joka ikinen yö on useimmille meistä kamppailua pelkoja ja pimeyden varjoa vastaan?

Minä ainakin aion pyhittää loppuelämäni tämän vääryyden korjaamiseksi.

Harald Olausen

Kirjailija


www.olausenharaldbirger.blogspot.com


Viewing all articles
Browse latest Browse all 661

Trending Articles