"Ylisukupolvisuuden ehkäisyssä tärkeää on varmistaa sekä lasten että vanhempien tuen tarve" THL, Lastensuojelun käsikirja 01.02. 2016
Sosiaalityössä on pitkään ollut muodikasta puhua ongelmien/huono-osaisuuden ylisukupolvisesta periytymisestä, jossa huono-osaisuus käsitetään usein olosuhteen sijaan tarttuvaksi yksilö-ominaisuudeksi (keskiluokan ihanteista poikkeava kouluttamaton mielenterveys- ja toimeentulotukiongelmista kärsivä).
Käsitteen räikeää epäeettisyyttä ja poliittisuutta yritetään nyt piilottaa vaihtamalla nimeä: rotuhygieniaan viittaava ylisukupolvinen periytyminen on nimetty uudelleen ylisukupolviseksi siirtymiseksi.
Käsitteellä lietsotaan usein moraalista paniikkia ja pyritään - ei köyhien ongelmien vaan perhe-elämän ehkäisyyn eikä tuen- vaan nimenomaan tuen tarpeiden- varmistamiseen.
Käsitettä käytetään verukkeena alistaa köyhät perheet turhiin ja leimaaviin sijoitusperusteita etsiviin riskiarviointeihin ja tutkimuksiin. Oletettua ongelmien ylisukupolvista periytymistä käytetään oikeutuksena lisääntyvään kontrolliin, puuttumiseen ja sijaishuollon edunvalvontaan.
Käsitteellä, jossa korrelaatiosta on tehty kausaliteetti lobataan poliittisia ja taloudellisia päämääriä; tuotteistettua turvallisuutta riskiseuloineen ja yksityisine arviointi- ja kuntoutuspalveluineen, asiantuntijoiden edunvalvontaa ja lastensuojelun, psykiatrian ja sijaishuollon vallan- ja reviirinlaajennushankkeita. Asiakashankinnan ja voiton maksimoimiseksi ylisukupolvisen riskiperheen määritelmä on jo tehty mahdollisimman laajaksi; se kattaa kaikki suomalaiset perheet lukuunottamatta lastensuojelun ja sijaishuollon omia ja kasvatuskumppaniperheitä, joissa ei virallisen totuuden mukaan esiinny lainkaan poikkeavuutta, riskejä, ongelmia eikä ongelmien periytymistä.
Sosiaalityön tutkimukset huono-osaisuudesta ja sen ylisukupolvisesta siirtymisestä luokittelevat ja mitätöivät keskiluokan kunnollisuus- ja vaurastumisihanteisiin sopimattomat poikkeaviksi ja passiivisiksi puuttumisen kohteiksi huomaamatta kuinka sosiaaliviranomaisten palvelut ja viranomaiset toimivat poikkeavuuden tuottajana ja syrjäytyneiden uran ylläpitäjänä (Pukero, 2009, 67). Tutkijat tuntuvat luottavan sokeasti hiljaiseen tietoon sosiaalityön tutkimattomista käytännöistä ja vaikutuksista; idealistisia johtopäätöksiä sosiaalityön ja sijaishuollon auttamispotentiaalista ja prosesseista vedetään- ei sen perusteella miten asiat ovat- vaan sen perusteella miten asioiden pitäisi olla.
Myös tutkijoiden havaitseman kausaalisuuden suunta poikkeavuuden ja kontrollin välillä on väärä. Poikkeavuus ei välttämättä johda sosiaaliseen kontrolliin vaan toisin päin: poikkeavuus on sosiaalisen kontrollin seuraus.
Sosiaalinen ongelma on historiallisesti muuttuva määrittely
Mikään objektiivinen olosuhde ei ole sosiaalinen ongelma, kunnes se on nimetty sellaiseksi. Tärkeäksi kysymykseksi nouseekin se, kenellä on valta määritellä jokin olosuhde ongelmalliseksi tai vääräksi.
Sosiaalityössä on tullut tavaksi nähdä ongelmallisina kaikki ydinperheestä poikkeavat perhemallit esim. yksinhuoltajuus (Yesilova, 2009) ja ohjata kaikki ongelmankantajiksi automaattisesti epäillyt asiakkaat seulattaviksi johonkin ongelmapalveluun, jonka käyntimerkintöjä käytetään todisteena ongelmasta ja huostaanoton perusteina, olipa ongelmasta näyttöä tai ei( Ikonen, 2013, 341).
Sosiaalityön tutkimuksissa pelkkään lastensuojelun epäilyyn perustuva pakotettu käynti a- klinikalle tai kunnalliseen mt-toimistoon määritellään kuitenkin usein asiakkaan mielenterveys- tai päihdeongelmaksi ja ylisukupolvisen huono-osaisuuden osoittimeksi. Tutkijoilta jää huomaamatta myös, että asiakkaalle sosiaalitoimessa fabrikoitu mielenterveyshäiriömerkintä estää usein asiakkaan somaattisten vaivojen hoidon terveydenhuollossa, jolla luulisi olevan huono- osaisuutta siirtävä ja syventävä vaikutus.
Ongelma on aina ajallisesti ja paikallisesti muuttuva määrittelykysymys ja moraalinen ja subjektiivinen arvio. Asiat, joita pidettiin aiemmin ongelmina ovat nykyisin osa normaalia elämänkulkua ja päinvastoin. Ongelmat eivät myöskään synny, kasaudu, periydy tai siirry itsekseen. Moni kansalainen ja tutkija ( esim. Metteri 2012; Ikonen 2013; Syvälä 2013; Alhanen, 2014) on havainnut, että sosiaalityön asiakkuus itsessään tuottaa ei- aiottuja ongelmallisia seurauksia; institutionaalista identiteettiväkivaltaa, leimautumista, uupumusta, terapiantarvetta, syrjäytymistä ja riskin ennenaikaiseen eläköitymiseen.
Kansantaloudellisesti ajatellen vakavana taloudellisena ongelmana ja vähäväkisten huono-osaisuuden ja ongelmien tuottajana voi pitää julkisrahoitettujen lapsen äänellä puhumaan pyrkivien työntekijöiden, yritysten ja auttaja-ammattien määrän räjähdysmäistä kasvua ja vapautusta valvonnasta ja tulosvastuusta.
Tutkijoiden richplaining: ylisukupolvisen huono- osaisuuden tutkimukset vastuuttavat vain köyhiä asiakkaita
Helsingin nuorisotoimen johtaja Tommi Laitio väittää, että "oikeasti huono-osaisuuden kohdalla pitäisi puhua rakenteellisista ja poliittisista kysymyksistä, jotka huono-osaisuutta synnyttävät ja jotka ovat ratkaistavissa”. Laition mukaan kaikki ongelmat voidaan ratkaista poliittisilla päätöksillä. ”Suurin osa ongelmista on systeemisiä ongelmia, ei yksilön ominaispiirteitä. Systeemisiä ongelmia ei ratkaista muuten kuin järjestelmää muuttamalla.”
Sosiaalityön tutkimukset kuitenkin vastuuttavat huono-osaisuuden siirtymisestä lähinnä vanhempia ja tarjoavat oletettuihin ongelmiin psykologisoivia yksilöratkaisuja; kiintymyssuhteiden vahvistamista, ennakollisia lastensuojeluilmoituksia, perhetyötä, tarkempaa diagnosointia, varhaistettua puuttumista, dialogista työotetta, moniammatillista yhteistyötä, psykoanalyyttisiä riski- ja vanhemmuudenarvioita, jatkokoulutusta, lisää sosiaalityön virkoja ja asiantuntija-apua, jopa kuntouttavaa työtoimintaa, jonka on todettu aiheuttavan toimeentulotukiriippuvuutta ja hankaloittavan asiakkaan työllistymistä ja työmarkkina-asemaa (Pohjantammi 2006; Piippo 2011; Korhonen 2013; Kataja & Ristikari & Paananen & Heino & Gissler 2014; Flinck & Paavilainen 2015; Nousiainen & Petrelius & Yliruka 2016).
Yksilöpsykologisoivat selitykset kuulostavat paikoitellen kasvavaa empatiavajetta tai -kuilua todistavalta richplainingilta, jossa hyvinvointiresurssit itselleen kahmineet hyväosaiset voittajat pitävät voittoja omina ansioinaan ja vastuuttavat häviöistä hierarkian alimmaisia.
Onko ongelman ydin hyväosaisuuden ylisukupolvinen periytyminen?
Hyväosaisten päättäjien , sosiaalipalvelujärjestelmän ja sen johdon osuus köyhien asiakkaiden huono-osaisuuden siirtymiseen huomataan harvoin. Kukaan ei ole tutkinut miten hyväosaisen, usein suhteilla saaduissa valta-asemissa ja viroissa toimivan eliitin asiakkaita syrjäyttävät asenteet ja toimintakäytännöt periytyvät/ siirtyvät ja miksi samat 50 vuotta tai jopa 100 vuotta vanhat vahingolliset ennakkoluulot ja huonot käytännöt elävät sosiaalityössä edelleen.
Entä jos huono-osaisuuden siirtymisen ydinongelma onkin hyväosaisuuden ylisukupolvinen periytyminen? Toronton ja Berkeleyn yliopiston tutkimuksen mukaan rikkaat hyväosaiset valehtelevat, huijaavat ja hyväksyvät epäreilun toiminnan ja ahneuden huono-osaisia useammin. Rikkaat kärsivät myös empatiavajeesta; heidän oli vaikeaa tunnistaa kärsimystä , tuntea myötätuntoa ja tunnustaa menestymisen syy-seuraus-suhteita. He tulkitsivat lisäresurssien tuoman menestyksen omaksi ansiokseen.
Entä jos huono-osaisuuden ehkäisyn toimenpiteiden kohderyhmä on väärä? Eikö huono-osaisuuden periyttämistä ehkäistäisi parhaiten rakentamalla hyväosaisuuden periytymisen tietoperustaa ja kouluttamalla huono-osaisten vanhempien sijaan hyväosaisia poliitikkoja, päättäjiä ja järjestötoimijoita esim. kansantaloudessa, historiassa, logiikassa ja tunnetaidoissa?
Ylisukupolvisesti periytettävän hyväosaisuuden lisäksi leimaamisen tuottamat itsensätoteuttavat profetiat, markkinoiden tarpeisiin poliittisilla päätöksillä luotu pysyvä asuntopula ja rakennetyöttömyys, riskiregiimi, ilman palvelunkäyttäjien osallisuutta tai lapsi- ja perhevaikutusten arviointia toteutettu lainsäädäntö, sijaishuollon ahneus, elinikäiset sosiaalirikosrekisterit, syrjäyttävä asiakassegmentointi, kohtuuttomat päätökset, seksuaalisen ja lähisuhdeväkivallan sekä neurologisen oireilun havaitsematta ja hoitamatta jättäminen tai hallitsematon maahanmuutto eivät yleensä tule tunnistetuiksi eivätkä tunnustetuiksi ylisukupolvisesti siirtyvän huono-osaisuuden suomalaisissa selityksissä. Myöskään hyvinvointiyhteiskunnan muutosta kilpailuyhteiskunnaksi, välittävien demokratioiden korvautumista plutokratioilla, varallisuuden kasautumista ja eriarvoisuuden ja tuloerojen syvenemistä tai yritysten ja pääomien karkaamista veroparatiiseihin ei mainita.
Yhtä hyvin sosiaalityössä voitaisiin puhua sosiaalipalvelujärjestelmän harjoittamasta sosiaalisten ongelmien periyttämisestä. Neoliberaalin riskiregiimin omaksunut sosiaalityö on yksi mekanismi, jolla sosioekonominen huono-osaisuus siirtyy sukupolvelta toiselle. Tiivistettynä ylisukupolvinen asiakkuus tarkoittaa sitä, että sen sijaan, että palveluilla pystyttäisiin katkaisemaan palvelujen tarve, niistä tullaan riippuvaisiksi. Ylisukupolvisuuden näkökulmasta palvelut tuottavat palvelujen tarvetta ja ylisukupolvista huono-osaisuutta, eivätkä poista sitä. Sosiaalityön henkilöstö- tai aikaresursseja lisäämällä ei ole osoitettu saavutettavan suoraan lisääntyvää hyvinvointia ja asiakasmäärien vähenemistä (Hanna Heinonen 26.9.2012 LSKL).
Ongelmien tai huono-osaisuuden periytyminen/siirtyminen ei ole mikään automaattisesti tapahtuva ilmiö, jolle kukaan ei voi mitään. Se on prosessi, jossa tehdään jatkuvasti tiettyjen toimijoiden arvoihin, ideologioihin ja toimintakäytäntöihin perustuvia tietoisia ja/tai tiedostamattomia valintoja ja päätöksiä. Epävarmuuteen ja yksityiseen varautumiseen kehottava huoli- ja riskipuhe itsessään tuottaa ja ylläpitää huolia ja riskejä ja muuttaa valintoja ja käyttäytymistä palvelemaan tiettyjen väestöryhmien ja yritysten taloudellista etua ja valtaintressejä. Huono-osaisuuden ylisukupolvista periyttämistä tutkittaessa tulisikin aina seurata rahan liikkeitä ja kysyä kuka periyttämisestä ja huono-osaisuusdiskurssista hyötyy.
Tapausesimerkki "huono-osaisuuden periytymisestä"
Lastensuojelussa jopa vanhemman vuosientakaista ja vapaaehtoista lastensuojelun tukitoimien vastaanottoa voidaan käyttää- ja käytetään- todisteena puutteellisesta riskivanhemmuudesta ja lapsen tulevasta huostaanoton tarpeesta. Siirtämällä asiakkaansa ennakkoperintönä sijaishuollolle lastensuojeluvirkailija toimii ylisukupolvisen huono-osaisuuden ja riskilapsuuden takaajana ja todistaa, ettei sosiaalityön auttamispotentiaali ole totta edes sosiaalityöntekijöille.
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/lastensuojelu-milapro-lapsibisnesryppaan-asiakashankkijana
Tyypillinen huono-osaisuuden periytymiseksi/ siirtymiseksi rekisteröity kehityskulku syntyy, kun tavallinen työssäkäyvä perhe menee hakemaan apua ennen murrosiän oireiluksi kutsuttuun mutta nykyisin nuoren kasvun ja kehityksen vaarantamiseksi nimettyyn ilmiöön esim. koulupinnaukseen tai keskikaljakokeiluun. Nuoren olutkokeilusta tulee sosiaalityön fabrikoiduissa kirjauksissa helposti päihdeongelma ja nuoresta päihdeongelmainen.
Nuori velvoitetaan käymään seulauksissa mutta puhtaat tulokset jätetään usein merkitsemättä ja asiakaspapereihin kirjataan, että päihdeongelmaisella nuorella on "säännöllinen hoitokontakti a- klinikalle."
Sosiaalitoimesta nuori ohjataan usein psykiatriseen psykoanalyysin virheellisiksi todistettuja oppeja käyttävään hoitoyksikköön, joka suosittaa sijoitusta.
Nuori sijoitetaan itsensä ja vanhempiensa suostumuksella "päihdeongelman hoitamiseksi" tai koulunkäynnin vakauttamiseksi kodinomaiseksi mainostettuun laitokseen, jossa nuorelle luvataan apua koulunkäyntiin ja elämänhallintaan. Pian osoittautuu, että laitoksen apu on pelkkää eristämistä ja mielivaltaisia käytäntöjä, joista nuori tai hänen vanhempansa valittaa tai tekee kantelun. Kantelu ei tuota tulosta ja nuori karkaa. Nuorta rangaistaan kantelusta ja karkaamisesta katkaisemalla hänen yhteytensä läheisiin ja/ tai estämällä hänen harrastuksensa, terveydenhuoltonsa ja koulunkäyntinsä. Nuori siirretään laitoksen omaan "mukautettuun opetukseen", joka tarkoittaa käytännössä opetuksen laiminlyöntiä esim. juttelua laitoksen harjoittelijoiden kanssa.
Vanhempia syyllistetään nuoren ongelmista ja juoksutetaan kuukausikaupalla erilaisissa palavereissa löytämättä nuoresta tai perheestä mitään hyvää kunnes he uupuvat tai tulee avioero. Vanhemmat haaskaavat rahansa turhaan oikeustaisteluun; noin 300 euroa vuorokaudessa veloittava laitos tuottaa sosiaalitoimeen laskutuksensa oikeuttavia fabrikoituja kirjauksia ja nuori vapautuu laitoksesta vasta täysi- ikäistyttyään, jolloin hän on koulupudokas, mielivallan katkeroittama ja menettänyt sosiaalisen pääomansa.
Kuluu muutamia vuosia, ja jos hyvin käy, nuori löytää vanhempiensa tai ystäviensä avulla urapolun ja ammatin, rakastuu ja perustaa perheen. Äitiysneuvolassa terveydenhoitaja kuitenkin kiinnittää huomiota tulevan äidin aiempaan päihdeongelmamerkintään ja määrää tälle perhetyötä " varmuuden vuoksi".
Perhetyö osoittautuu kaikesta käyttökelpoisesta avusta kieltäytyväksi kyttäämiseksi ja fabrikoiduiksi ja mustamaalaaviksi asiakaskirjauksiksi, joita äiti ei saa nähdä eikä korjata. Nuori perhe stressaantuu ja ilmoittaa lopettavansa perhetyön. Neuvola tekee lastensuojeluilmoituksen ja äiti painostetaan ensikotiin saamaan "tukea vanhemmuuteensa". Tuki osoittautuu ympärivuorokautiseksi arvioinniksi, tarkkailuksi ja kirjaamiseksi. Äidistä tehdään salaa ja psykoanalyyttisin menetelmin " vanhemmuudenarviointi", jossa tarkkailusta stressaantuneen äidin ja vauvan liian lyhyestä katsekontaktista tai äidin pään kääntymisestä syöttötilanteessa tulee kiintymyssuhteen häiriön osoitin ja huostaanoton peruste, jonka tosiseikkaselvittelyyn perustumaton hallinto- oikeus automaattisesti hyväksyy.
Vinoutunut aineisto tuottaa epäluotettavia tutkimustuloksia
Sosiaalityön rikkinäisen puhelimen efekti vain vahvistuu kun kentän laittomista käytännöistä tietämättömät sosiaalityön tutkijat alkavat tutkia huono-osaisuuden tai sosiaalisten ongelmien ylisukupolvista siirtymistä. He perustavat tutkimuksensa yleensä yksinomaan omia toimiaan oikeuttamaan pyrkivien sosiaalityöntekijöiden tai taloudellisia intressejään puolustavien sijaishuoltotoimijoiden haastatteluihin ja fabrikoituihin asiakirjoihin. Vinoutuneen aineiston johdosta tutkimustulokseksi saadaan, että vanhemmat siirtävät oletetut mielenterveys- ja päihdeongelmansa ja insestitaipumuksensa lapsilleen, ellei näitä saada ajoissa pelastettua eli siirrettyä sosiaalityön kasvatuskumppaneiden kodinomaisiin laitoksiin tai parempiin perheisiin.
Lastensuojelubisnekseen ja -päättäjiin kytköksissä oleva valtamedia julkaisee tutkimukset ilman lähdekritiikkiä totuuksina ja niiden perusteella tehdään virheellisiä politiikkalinjauksia , lakeja ja toimintasuosituksia. Entiset ja nykyiset asiakkaat katselevat toimintaa voimattomina sivusta ja menettävät lopullisesti veronmaksuhalunsa ja luottamuksensa viranomaistoimintaan ja yhteiskuntaan.
Moni irtisanoutuu järjestöistä, poliittisista puolueista, palvelujärjestelmistä, valtamediasta ja tieteen auktoriteeteista. Yhtenä päivänä joku sotilaskoulutuksen saanut turhautunut perheenisä voi päättää laajentaa varhaisen puuttumisen myös puuttujiin. Media leimaa hänet todennäköisesti mielenterveysongelmaiseksi yksittäistapaukseksi. Sosiaalityön toimintakäytännöt pysyvät ennallaan mutta tapahtuma saa aikaan aselakien kiristyksen ja lapsiasiavaltuutetun kampanjan ääriajattelun kitkemiseksi. Viidenkymmenen vuoden kuluttua Syyskuun Liike toteaa, että Marraskuun ja Lokakuun Liikkeen esiinnostamille epäkohdille ei ole tehty mitään ja korporatistisen eturyhmätalouden asiakkaille tuottamat oikeusturvaongelmat ovat vain pahentuneet.
Sosiaalityössä havaitaan jo sijoitettujen vaan ei vielä vanhempien kohdalla itsensätoteuttavan profetian riskit: asiakkaat eivät näe edessään olevia tilaisuuksia ja hukkaavat vähätkin mahdollisuutensa jos omaksuvat tarjotun identiteetin huono-osaisuutta ja sosiaalisia ongelmia ylisukupolvisesti siirtävänä epäonnistujana.
Nähtäväksi jää minkälaisia medioita, puolueita, puhuntoja ja politiikkaa tuottavat ihmiset, joilla ei ole pakotetun ja mielivaltaisen lastensuojelun asiakkuuden ansiosta ihmisen kasvoja, kokemusta asiallisesta asiakastyöstä, käyvästä hoidosta tai oikeudenmukaisesta oikeudenkäynnistä ja joiden havaintoja ja sosiaalista raportointia kutsutaan vihapuheeksi.
Kuinka sosiaalinen ongelma periytetään- artikkelin toinen osa esittelee periyttämisen mekanismeja sosiaalityössä.
Sosiaalityössä on pitkään ollut muodikasta puhua ongelmien/huono-osaisuuden ylisukupolvisesta periytymisestä, jossa huono-osaisuus käsitetään usein olosuhteen sijaan tarttuvaksi yksilö-ominaisuudeksi (keskiluokan ihanteista poikkeava kouluttamaton mielenterveys- ja toimeentulotukiongelmista kärsivä).
Käsitteen räikeää epäeettisyyttä ja poliittisuutta yritetään nyt piilottaa vaihtamalla nimeä: rotuhygieniaan viittaava ylisukupolvinen periytyminen on nimetty uudelleen ylisukupolviseksi siirtymiseksi.
Käsitteellä lietsotaan usein moraalista paniikkia ja pyritään - ei köyhien ongelmien vaan perhe-elämän ehkäisyyn eikä tuen- vaan nimenomaan tuen tarpeiden- varmistamiseen.
Käsitettä käytetään verukkeena alistaa köyhät perheet turhiin ja leimaaviin sijoitusperusteita etsiviin riskiarviointeihin ja tutkimuksiin. Oletettua ongelmien ylisukupolvista periytymistä käytetään oikeutuksena lisääntyvään kontrolliin, puuttumiseen ja sijaishuollon edunvalvontaan.
Käsitteellä, jossa korrelaatiosta on tehty kausaliteetti lobataan poliittisia ja taloudellisia päämääriä; tuotteistettua turvallisuutta riskiseuloineen ja yksityisine arviointi- ja kuntoutuspalveluineen, asiantuntijoiden edunvalvontaa ja lastensuojelun, psykiatrian ja sijaishuollon vallan- ja reviirinlaajennushankkeita. Asiakashankinnan ja voiton maksimoimiseksi ylisukupolvisen riskiperheen määritelmä on jo tehty mahdollisimman laajaksi; se kattaa kaikki suomalaiset perheet lukuunottamatta lastensuojelun ja sijaishuollon omia ja kasvatuskumppaniperheitä, joissa ei virallisen totuuden mukaan esiinny lainkaan poikkeavuutta, riskejä, ongelmia eikä ongelmien periytymistä.
Sosiaalityön tutkimukset huono-osaisuudesta ja sen ylisukupolvisesta siirtymisestä luokittelevat ja mitätöivät keskiluokan kunnollisuus- ja vaurastumisihanteisiin sopimattomat poikkeaviksi ja passiivisiksi puuttumisen kohteiksi huomaamatta kuinka sosiaaliviranomaisten palvelut ja viranomaiset toimivat poikkeavuuden tuottajana ja syrjäytyneiden uran ylläpitäjänä (Pukero, 2009, 67). Tutkijat tuntuvat luottavan sokeasti hiljaiseen tietoon sosiaalityön tutkimattomista käytännöistä ja vaikutuksista; idealistisia johtopäätöksiä sosiaalityön ja sijaishuollon auttamispotentiaalista ja prosesseista vedetään- ei sen perusteella miten asiat ovat- vaan sen perusteella miten asioiden pitäisi olla.
Myös tutkijoiden havaitseman kausaalisuuden suunta poikkeavuuden ja kontrollin välillä on väärä. Poikkeavuus ei välttämättä johda sosiaaliseen kontrolliin vaan toisin päin: poikkeavuus on sosiaalisen kontrollin seuraus.
Sosiaalinen ongelma on historiallisesti muuttuva määrittely
Mikään objektiivinen olosuhde ei ole sosiaalinen ongelma, kunnes se on nimetty sellaiseksi. Tärkeäksi kysymykseksi nouseekin se, kenellä on valta määritellä jokin olosuhde ongelmalliseksi tai vääräksi.
Sosiaalityössä on tullut tavaksi nähdä ongelmallisina kaikki ydinperheestä poikkeavat perhemallit esim. yksinhuoltajuus (Yesilova, 2009) ja ohjata kaikki ongelmankantajiksi automaattisesti epäillyt asiakkaat seulattaviksi johonkin ongelmapalveluun, jonka käyntimerkintöjä käytetään todisteena ongelmasta ja huostaanoton perusteina, olipa ongelmasta näyttöä tai ei( Ikonen, 2013, 341).
Sosiaalityön tutkimuksissa pelkkään lastensuojelun epäilyyn perustuva pakotettu käynti a- klinikalle tai kunnalliseen mt-toimistoon määritellään kuitenkin usein asiakkaan mielenterveys- tai päihdeongelmaksi ja ylisukupolvisen huono-osaisuuden osoittimeksi. Tutkijoilta jää huomaamatta myös, että asiakkaalle sosiaalitoimessa fabrikoitu mielenterveyshäiriömerkintä estää usein asiakkaan somaattisten vaivojen hoidon terveydenhuollossa, jolla luulisi olevan huono- osaisuutta siirtävä ja syventävä vaikutus.
Ongelma on aina ajallisesti ja paikallisesti muuttuva määrittelykysymys ja moraalinen ja subjektiivinen arvio. Asiat, joita pidettiin aiemmin ongelmina ovat nykyisin osa normaalia elämänkulkua ja päinvastoin. Ongelmat eivät myöskään synny, kasaudu, periydy tai siirry itsekseen. Moni kansalainen ja tutkija ( esim. Metteri 2012; Ikonen 2013; Syvälä 2013; Alhanen, 2014) on havainnut, että sosiaalityön asiakkuus itsessään tuottaa ei- aiottuja ongelmallisia seurauksia; institutionaalista identiteettiväkivaltaa, leimautumista, uupumusta, terapiantarvetta, syrjäytymistä ja riskin ennenaikaiseen eläköitymiseen.
Kansantaloudellisesti ajatellen vakavana taloudellisena ongelmana ja vähäväkisten huono-osaisuuden ja ongelmien tuottajana voi pitää julkisrahoitettujen lapsen äänellä puhumaan pyrkivien työntekijöiden, yritysten ja auttaja-ammattien määrän räjähdysmäistä kasvua ja vapautusta valvonnasta ja tulosvastuusta.
Tutkijoiden richplaining: ylisukupolvisen huono- osaisuuden tutkimukset vastuuttavat vain köyhiä asiakkaita
Helsingin nuorisotoimen johtaja Tommi Laitio väittää, että "oikeasti huono-osaisuuden kohdalla pitäisi puhua rakenteellisista ja poliittisista kysymyksistä, jotka huono-osaisuutta synnyttävät ja jotka ovat ratkaistavissa”. Laition mukaan kaikki ongelmat voidaan ratkaista poliittisilla päätöksillä. ”Suurin osa ongelmista on systeemisiä ongelmia, ei yksilön ominaispiirteitä. Systeemisiä ongelmia ei ratkaista muuten kuin järjestelmää muuttamalla.”
Sosiaalityön tutkimukset kuitenkin vastuuttavat huono-osaisuuden siirtymisestä lähinnä vanhempia ja tarjoavat oletettuihin ongelmiin psykologisoivia yksilöratkaisuja; kiintymyssuhteiden vahvistamista, ennakollisia lastensuojeluilmoituksia, perhetyötä, tarkempaa diagnosointia, varhaistettua puuttumista, dialogista työotetta, moniammatillista yhteistyötä, psykoanalyyttisiä riski- ja vanhemmuudenarvioita, jatkokoulutusta, lisää sosiaalityön virkoja ja asiantuntija-apua, jopa kuntouttavaa työtoimintaa, jonka on todettu aiheuttavan toimeentulotukiriippuvuutta ja hankaloittavan asiakkaan työllistymistä ja työmarkkina-asemaa (Pohjantammi 2006; Piippo 2011; Korhonen 2013; Kataja & Ristikari & Paananen & Heino & Gissler 2014; Flinck & Paavilainen 2015; Nousiainen & Petrelius & Yliruka 2016).
Yksilöpsykologisoivat selitykset kuulostavat paikoitellen kasvavaa empatiavajetta tai -kuilua todistavalta richplainingilta, jossa hyvinvointiresurssit itselleen kahmineet hyväosaiset voittajat pitävät voittoja omina ansioinaan ja vastuuttavat häviöistä hierarkian alimmaisia.
Onko ongelman ydin hyväosaisuuden ylisukupolvinen periytyminen?
Hyväosaisten päättäjien , sosiaalipalvelujärjestelmän ja sen johdon osuus köyhien asiakkaiden huono-osaisuuden siirtymiseen huomataan harvoin. Kukaan ei ole tutkinut miten hyväosaisen, usein suhteilla saaduissa valta-asemissa ja viroissa toimivan eliitin asiakkaita syrjäyttävät asenteet ja toimintakäytännöt periytyvät/ siirtyvät ja miksi samat 50 vuotta tai jopa 100 vuotta vanhat vahingolliset ennakkoluulot ja huonot käytännöt elävät sosiaalityössä edelleen.
Entä jos huono-osaisuuden siirtymisen ydinongelma onkin hyväosaisuuden ylisukupolvinen periytyminen? Toronton ja Berkeleyn yliopiston tutkimuksen mukaan rikkaat hyväosaiset valehtelevat, huijaavat ja hyväksyvät epäreilun toiminnan ja ahneuden huono-osaisia useammin. Rikkaat kärsivät myös empatiavajeesta; heidän oli vaikeaa tunnistaa kärsimystä , tuntea myötätuntoa ja tunnustaa menestymisen syy-seuraus-suhteita. He tulkitsivat lisäresurssien tuoman menestyksen omaksi ansiokseen.
Entä jos huono-osaisuuden ehkäisyn toimenpiteiden kohderyhmä on väärä? Eikö huono-osaisuuden periyttämistä ehkäistäisi parhaiten rakentamalla hyväosaisuuden periytymisen tietoperustaa ja kouluttamalla huono-osaisten vanhempien sijaan hyväosaisia poliitikkoja, päättäjiä ja järjestötoimijoita esim. kansantaloudessa, historiassa, logiikassa ja tunnetaidoissa?
Ylisukupolvisesti periytettävän hyväosaisuuden lisäksi leimaamisen tuottamat itsensätoteuttavat profetiat, markkinoiden tarpeisiin poliittisilla päätöksillä luotu pysyvä asuntopula ja rakennetyöttömyys, riskiregiimi, ilman palvelunkäyttäjien osallisuutta tai lapsi- ja perhevaikutusten arviointia toteutettu lainsäädäntö, sijaishuollon ahneus, elinikäiset sosiaalirikosrekisterit, syrjäyttävä asiakassegmentointi, kohtuuttomat päätökset, seksuaalisen ja lähisuhdeväkivallan sekä neurologisen oireilun havaitsematta ja hoitamatta jättäminen tai hallitsematon maahanmuutto eivät yleensä tule tunnistetuiksi eivätkä tunnustetuiksi ylisukupolvisesti siirtyvän huono-osaisuuden suomalaisissa selityksissä. Myöskään hyvinvointiyhteiskunnan muutosta kilpailuyhteiskunnaksi, välittävien demokratioiden korvautumista plutokratioilla, varallisuuden kasautumista ja eriarvoisuuden ja tuloerojen syvenemistä tai yritysten ja pääomien karkaamista veroparatiiseihin ei mainita.
Yhtä hyvin sosiaalityössä voitaisiin puhua sosiaalipalvelujärjestelmän harjoittamasta sosiaalisten ongelmien periyttämisestä. Neoliberaalin riskiregiimin omaksunut sosiaalityö on yksi mekanismi, jolla sosioekonominen huono-osaisuus siirtyy sukupolvelta toiselle. Tiivistettynä ylisukupolvinen asiakkuus tarkoittaa sitä, että sen sijaan, että palveluilla pystyttäisiin katkaisemaan palvelujen tarve, niistä tullaan riippuvaisiksi. Ylisukupolvisuuden näkökulmasta palvelut tuottavat palvelujen tarvetta ja ylisukupolvista huono-osaisuutta, eivätkä poista sitä. Sosiaalityön henkilöstö- tai aikaresursseja lisäämällä ei ole osoitettu saavutettavan suoraan lisääntyvää hyvinvointia ja asiakasmäärien vähenemistä (Hanna Heinonen 26.9.2012 LSKL).
Ongelmien tai huono-osaisuuden periytyminen/siirtyminen ei ole mikään automaattisesti tapahtuva ilmiö, jolle kukaan ei voi mitään. Se on prosessi, jossa tehdään jatkuvasti tiettyjen toimijoiden arvoihin, ideologioihin ja toimintakäytäntöihin perustuvia tietoisia ja/tai tiedostamattomia valintoja ja päätöksiä. Epävarmuuteen ja yksityiseen varautumiseen kehottava huoli- ja riskipuhe itsessään tuottaa ja ylläpitää huolia ja riskejä ja muuttaa valintoja ja käyttäytymistä palvelemaan tiettyjen väestöryhmien ja yritysten taloudellista etua ja valtaintressejä. Huono-osaisuuden ylisukupolvista periyttämistä tutkittaessa tulisikin aina seurata rahan liikkeitä ja kysyä kuka periyttämisestä ja huono-osaisuusdiskurssista hyötyy.
Tapausesimerkki "huono-osaisuuden periytymisestä"
Lastensuojelussa jopa vanhemman vuosientakaista ja vapaaehtoista lastensuojelun tukitoimien vastaanottoa voidaan käyttää- ja käytetään- todisteena puutteellisesta riskivanhemmuudesta ja lapsen tulevasta huostaanoton tarpeesta. Siirtämällä asiakkaansa ennakkoperintönä sijaishuollolle lastensuojeluvirkailija toimii ylisukupolvisen huono-osaisuuden ja riskilapsuuden takaajana ja todistaa, ettei sosiaalityön auttamispotentiaali ole totta edes sosiaalityöntekijöille.
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/lastensuojelu-milapro-lapsibisnesryppaan-asiakashankkijana
Tyypillinen huono-osaisuuden periytymiseksi/ siirtymiseksi rekisteröity kehityskulku syntyy, kun tavallinen työssäkäyvä perhe menee hakemaan apua ennen murrosiän oireiluksi kutsuttuun mutta nykyisin nuoren kasvun ja kehityksen vaarantamiseksi nimettyyn ilmiöön esim. koulupinnaukseen tai keskikaljakokeiluun. Nuoren olutkokeilusta tulee sosiaalityön fabrikoiduissa kirjauksissa helposti päihdeongelma ja nuoresta päihdeongelmainen.
Nuori velvoitetaan käymään seulauksissa mutta puhtaat tulokset jätetään usein merkitsemättä ja asiakaspapereihin kirjataan, että päihdeongelmaisella nuorella on "säännöllinen hoitokontakti a- klinikalle."
Sosiaalitoimesta nuori ohjataan usein psykiatriseen psykoanalyysin virheellisiksi todistettuja oppeja käyttävään hoitoyksikköön, joka suosittaa sijoitusta.
Nuori sijoitetaan itsensä ja vanhempiensa suostumuksella "päihdeongelman hoitamiseksi" tai koulunkäynnin vakauttamiseksi kodinomaiseksi mainostettuun laitokseen, jossa nuorelle luvataan apua koulunkäyntiin ja elämänhallintaan. Pian osoittautuu, että laitoksen apu on pelkkää eristämistä ja mielivaltaisia käytäntöjä, joista nuori tai hänen vanhempansa valittaa tai tekee kantelun. Kantelu ei tuota tulosta ja nuori karkaa. Nuorta rangaistaan kantelusta ja karkaamisesta katkaisemalla hänen yhteytensä läheisiin ja/ tai estämällä hänen harrastuksensa, terveydenhuoltonsa ja koulunkäyntinsä. Nuori siirretään laitoksen omaan "mukautettuun opetukseen", joka tarkoittaa käytännössä opetuksen laiminlyöntiä esim. juttelua laitoksen harjoittelijoiden kanssa.
Vanhempia syyllistetään nuoren ongelmista ja juoksutetaan kuukausikaupalla erilaisissa palavereissa löytämättä nuoresta tai perheestä mitään hyvää kunnes he uupuvat tai tulee avioero. Vanhemmat haaskaavat rahansa turhaan oikeustaisteluun; noin 300 euroa vuorokaudessa veloittava laitos tuottaa sosiaalitoimeen laskutuksensa oikeuttavia fabrikoituja kirjauksia ja nuori vapautuu laitoksesta vasta täysi- ikäistyttyään, jolloin hän on koulupudokas, mielivallan katkeroittama ja menettänyt sosiaalisen pääomansa.
Kuluu muutamia vuosia, ja jos hyvin käy, nuori löytää vanhempiensa tai ystäviensä avulla urapolun ja ammatin, rakastuu ja perustaa perheen. Äitiysneuvolassa terveydenhoitaja kuitenkin kiinnittää huomiota tulevan äidin aiempaan päihdeongelmamerkintään ja määrää tälle perhetyötä " varmuuden vuoksi".
Perhetyö osoittautuu kaikesta käyttökelpoisesta avusta kieltäytyväksi kyttäämiseksi ja fabrikoiduiksi ja mustamaalaaviksi asiakaskirjauksiksi, joita äiti ei saa nähdä eikä korjata. Nuori perhe stressaantuu ja ilmoittaa lopettavansa perhetyön. Neuvola tekee lastensuojeluilmoituksen ja äiti painostetaan ensikotiin saamaan "tukea vanhemmuuteensa". Tuki osoittautuu ympärivuorokautiseksi arvioinniksi, tarkkailuksi ja kirjaamiseksi. Äidistä tehdään salaa ja psykoanalyyttisin menetelmin " vanhemmuudenarviointi", jossa tarkkailusta stressaantuneen äidin ja vauvan liian lyhyestä katsekontaktista tai äidin pään kääntymisestä syöttötilanteessa tulee kiintymyssuhteen häiriön osoitin ja huostaanoton peruste, jonka tosiseikkaselvittelyyn perustumaton hallinto- oikeus automaattisesti hyväksyy.
Vinoutunut aineisto tuottaa epäluotettavia tutkimustuloksia
Sosiaalityön rikkinäisen puhelimen efekti vain vahvistuu kun kentän laittomista käytännöistä tietämättömät sosiaalityön tutkijat alkavat tutkia huono-osaisuuden tai sosiaalisten ongelmien ylisukupolvista siirtymistä. He perustavat tutkimuksensa yleensä yksinomaan omia toimiaan oikeuttamaan pyrkivien sosiaalityöntekijöiden tai taloudellisia intressejään puolustavien sijaishuoltotoimijoiden haastatteluihin ja fabrikoituihin asiakirjoihin. Vinoutuneen aineiston johdosta tutkimustulokseksi saadaan, että vanhemmat siirtävät oletetut mielenterveys- ja päihdeongelmansa ja insestitaipumuksensa lapsilleen, ellei näitä saada ajoissa pelastettua eli siirrettyä sosiaalityön kasvatuskumppaneiden kodinomaisiin laitoksiin tai parempiin perheisiin.
Lastensuojelubisnekseen ja -päättäjiin kytköksissä oleva valtamedia julkaisee tutkimukset ilman lähdekritiikkiä totuuksina ja niiden perusteella tehdään virheellisiä politiikkalinjauksia , lakeja ja toimintasuosituksia. Entiset ja nykyiset asiakkaat katselevat toimintaa voimattomina sivusta ja menettävät lopullisesti veronmaksuhalunsa ja luottamuksensa viranomaistoimintaan ja yhteiskuntaan.
Moni irtisanoutuu järjestöistä, poliittisista puolueista, palvelujärjestelmistä, valtamediasta ja tieteen auktoriteeteista. Yhtenä päivänä joku sotilaskoulutuksen saanut turhautunut perheenisä voi päättää laajentaa varhaisen puuttumisen myös puuttujiin. Media leimaa hänet todennäköisesti mielenterveysongelmaiseksi yksittäistapaukseksi. Sosiaalityön toimintakäytännöt pysyvät ennallaan mutta tapahtuma saa aikaan aselakien kiristyksen ja lapsiasiavaltuutetun kampanjan ääriajattelun kitkemiseksi. Viidenkymmenen vuoden kuluttua Syyskuun Liike toteaa, että Marraskuun ja Lokakuun Liikkeen esiinnostamille epäkohdille ei ole tehty mitään ja korporatistisen eturyhmätalouden asiakkaille tuottamat oikeusturvaongelmat ovat vain pahentuneet.
Sosiaalityössä havaitaan jo sijoitettujen vaan ei vielä vanhempien kohdalla itsensätoteuttavan profetian riskit: asiakkaat eivät näe edessään olevia tilaisuuksia ja hukkaavat vähätkin mahdollisuutensa jos omaksuvat tarjotun identiteetin huono-osaisuutta ja sosiaalisia ongelmia ylisukupolvisesti siirtävänä epäonnistujana.
Nähtäväksi jää minkälaisia medioita, puolueita, puhuntoja ja politiikkaa tuottavat ihmiset, joilla ei ole pakotetun ja mielivaltaisen lastensuojelun asiakkuuden ansiosta ihmisen kasvoja, kokemusta asiallisesta asiakastyöstä, käyvästä hoidosta tai oikeudenmukaisesta oikeudenkäynnistä ja joiden havaintoja ja sosiaalista raportointia kutsutaan vihapuheeksi.
Kuinka sosiaalinen ongelma periytetään- artikkelin toinen osa esittelee periyttämisen mekanismeja sosiaalityössä.
