Sosiaalityön politisoitunut tieto ja retoriset taikatemput: yliopisto tuottaa arjen ankeuttajia ja perhe-elämän salapoliiseja
Uskon, että kritiikki voi olla sosiaalityölle arvokasta, koska se antaa mahdollisuuksia uudenlaisiin ajattelutapoihin.” (Stanley Witkin)
”Sosiaalialan ammattihenkilö arvioi kriittisesti omaa ja yhteistyökumppaneiden toimintaa ja edistää avointa keskustelua asiakaskeskeisen moniammatillisen työn tavoitteista ja menettelytavoista.”
”Sosiaalialan ammattilaisen on kyettävä arvioimaan kriittisesti myös toimintaorganisaatiotaan ja sen toiminnan tavoitteita ja perusteita. ( Talentia, 2013, Etiikkaopas) ”
Asiakaslähtöisyys ja - osallisuus eivät tunnu toteutuvan suomalaisessa sosiaalipalvelujärjestelmässä millään- lainsäädännöstä ja suosituksista huolimatta( Mönkkönen 2002; Oranen 2008; Vierula 2013; Jokinen 2014) .
Syitä tähän kannattaisi etsiä sosiaalityön koulutuksesta, joka nojaa edelleen varhaiseen puuttumiseen
ja Heiliöläis- Paloniemeläiseen lastensuojelulinjaukseen ja josta on häivytetty pois lastensuojelun ja nykyisten lastensuojelujärjestöjen likainen ja kyseenalainen historia. Entisaikoina vasta kova työelämä turmeli sosiaalityöntekijöiksi haluavat, nykyisin he kouliintuvat jo opiskeluaikana, viimeistään graduvaiheessa turskeiksi tädeiksi, joilla on skandinavian kovimmat asenteet köyhiä kohtaan.
Sosiaalialan huoli- ja riskidiskurssiin perustuvat koulutukset voikin tulkita vihapuheeksi, joissa lähimmäisistä ja kanssaeläjistä, Virtasista ja Korhosista harjoitellaan puhumaan huonona aineksena, riskiperheinä ja lapsen kasvun ja kehityksen vaarantavina riskiolosuhteina. Sosiaalialan koulutusten ansiosta vanhempia ja lapsia ei kyetä näkemään palveluun, oikeusturvaan tai asialliseen kohteluun oikeutettuina kansalaisina ja ihmisinä vaan epäiltävinä vaaratekijöinä ja riskeinä, joista on lupa tehdä huoliluokituksia, riskiarvioita, diagnooseja ja rikosepäilyjä hatarin ja laittomin perustein.
Huolien, riskien ja vuorovaikutuksen arviointimenetelmät ja koulutukset myös sivuuttavat tieteellisen tutkimuksen eivätkä tunnista viranomaisten omien ennakkoluulojen, häiriö-orientaation ja epäeettisten ja vaurioittavien toimintakäytäntöjen vaikutuksia perheiden hyvinvointiin.
Yliopistollinen sosiaalityön koulutusohjelma on varsinainen Tylypahka, jonka motto on olla häiritsemättä vallitsevaa status quota ja jossa tieteellinen tutkimus korvautuu usein retorisilla taikatempuilla. Salakieleen kätketään kielteiset asenteet vanhempia kohtaan. Oppilasaines koostuu pääosin varmasta työpaikasta haaveilevista Luihuliineista ja Puuskupuheista Rohkelikkojen savustuessa ulos. Yliopistojen sosiaalityön koulutusohjelmien suurimmat rahoittajat ja myös valmistuvien sosiaalityöntekijöiden rekrytoijat ovat yleensä lähistön kaupunkeja, eli juuri niitä vallan- ja muihin väärinkäytöksiin syyllistyviä tahoja, joita sosiaalityön tulisi kriittisesti tutkia.
Yliopistot rahoittajiensa toivomusten mukaisine koulutussisältöineen koulivat auttamishaluisista idealisteista parissa vuodessa ihmeidentekijöiksi ja ihmissuhteiden ja rakkauden asiantuntijoiksi itsensä kuvittelevia arjen ankeuttajia ja perhe-elämän salapoliiseja, jotka opiskelevat halveksimiensa jästien tapoja ja aatteita vain osatakseen välttää niitä. Tutkimusmenetelmiksi kelpaavat korttipelit, taikasauva ja -kuvastin. Arjen ankeuttajaksi pätevöityminen tapahtuu opiskelemalla Huolen vyöhykkeitä, lastensuojelun epätieteellisiä tutkimusmenetelmiä, sijaishuollon edunvalvontaa ja moniammatillista yhteistyötä, joka hävittää niin vastavuoroisuuden, vuorovaikutuksen kuin vastuun. Moniammatillisuuden mantra jättää myös mainitsematta, että kelvotonta opettajaa, ohjaajaa, kollegaa, esimiestä tai lääketieteen auktoriteettia tottelemalla hyväkin sosiaalityöntekijä voi saada turhaan nilkin naamion ja maineen.
Yliopistollisissa sosiaalityön koulutusohjelmissa sosiaalityön eettiset ohjeet jäävät usein tuntemattomiksi tai pelkäksi sanahelinäksi. Liian usein tuntemattomiksi jäävät myös Euroopan ihmisoikeussopimus, perustuslaki, lastensuojelulaki, Lapsen Oikeuksien Sopimus ja hyvän hallinnon oikeusperiaatteet. Työpaikoistaan nautiskelevat yhteiskuntatieteilijöiksi itseään kutsuvat opettajat ja tutkijat eivät tiedä, millainen yhteiskunta on, koska heiltä puuttuu kontakti sen kaikkiin asteisiin: kansalaisyhteiskuntaan, hallintoon, politiikkaan, talouselämään ja järjestöihin.
Asiakkaiden hyvin dokumentoidut kokemukset ja sosiaalinen raportointi palvelujärjestelmän epäkohdista ohitetaan yliopistoissa pelkkinä mielipiteinä, vertaistukena tai jopa vihapuheena. Yliopistoilla asiakkaiden oikeusturva-asioihin keskittyneestä kokemustiedosta ja -puheesta argumentoidaan yleisesti ja julkisesti vihapuheena ja "tarttumatautina". Asiakkailla katsotaan olevan yksinomaan ”kokemustietoa”, ei rahan ja kunnioituksen arvoista faktuaalista- tai teoriatietoa tai osaamista.
Sosiaalityössä vihapuheella tarkoitetaan puhetta, jota sosiaalityöntekijät vihaavat eli asiakkaiden kuvauksia ja taltiointeja virkailijoiden usein lainvastaisesta toiminnasta ja asiakkaiden kokemasta vääryydestä, jonka julkistamisesta asiakkaita rangaistaan rikossyytteillä, tapaamisrajoituksilla läheisiin tai lastensuojelun edunvalvojalla. Asiakkaiden puhetta luokitellaan vihapuheeksi, koska se siirtää huomion rakenteellisista ongelmista yksilöihin, hankaloittaa epäkohdista raportointia ja vaientaa puhujan.
Luokittelemalla asiakkaiden tieto ja kokemukset vihapuheeksi voidaan kiistää asiakkaiden sosiaalityön rakenteellisia epäkohtia koskevien havaintojen ja kokemusten totuusarvo ja mitätöidä puhujien uskottavuus havaintojentekijöinä ja puhujina. Samalla voidaan kiistää asiakkaiden puhetta kuulevien ja uskovien arvostelukyky ja uskottavuus ja minimoida potentiaalien epäkohdista kuulijoiden määrä.
Leimaamalla asiakaskokemukset "vihapuheeksi" niitä ei tarvitse tutkia kokemuksina palvelujärjestelmästä vaan ainoastaan diskurssina; vihapuheen ilmentyminä.
Riitta Granfeltin lausuma ”sosiaalityö yhteiskuntapoliittisena toimintana ei ole juuri minkään arvoista, jos sosiaalityöntekijöille ei ole rohkeutta asettua asiakkaidensa "puolelle" on päivittynyt muotoon ”sosiaalityöntekijöiden on uskallettava asettua julkisesti väärinkäytöksistä kertovia asiakkaita vastaan ja rangaistava näitä rikossyytteillä, diagnooseilla ja edunvalvojilla.
Tulevia sosiaalityöntekijöitä kehotetaan epäilemään asiakkaiden tietoa, jättämään asiakkaiden tieto huomiotta ja ”omaan arvoonsa” samalla kun sijaishuollon edunvalvojien mielipiteitä käsitellään ”tietona”, sosiaalityöntekijöiden virheellisiä ja vanhentuneita uskomuksia " hiljaisena tietona" ja tutkimustietoon perustumattomia rutiineja "hyvinä käytäntöinä". Kyseenalaista on myös päästää yliopistoille sijaishuollon toimijoita esittelemään taustaideologioiltaan kestämättömiä epätieteellisiä " välineitään."
Asiakkaiden tieto tuntuu kelpaavan julkaistavaksi vain sosiaalityöntekijöiden ja sijaishuollon asiantuntijoiden omistamana, hyödyntämänä ja tulkitsemana. Asiakaskokemuksia ilman sijaishuoltotoimijoita ja virallisia asiantuntijoita jakavat asiakkaiden omat sivustot määritellään vihasivustoiksi. Lokakuun Liike on yliopistoissa kirosana, josta opiskelijoita kehotetaan pysymään erossa. Rakenteellinen sosiaalityö määritellään ja ymmärretään sosiaalityön valheelliseksi imagonrakennukseksi ja kasvojenpesuksi.
Yliopistot tuntuvat tekevän kaikkensa, jotta jo olemassaoleva vastarinta ei tulisi näkyviin. Oletuksena on ilmeisesti, että ”kun vastarintaa ei päästetä näkyviin, sitä ei ole”.
Sairas ammatillisuusihanne tuottaa epäluuloisia sijaishuollon edunvalvojia
Yliopistojen sosiaalityön koulutusohjelmat kaupittelevat kyseenalaista, runsaasti oikeusturvaongelmia tuottavaa kohtaamattomuuden ammatillisuusihannetta, vaikka juuri kohtaamattomuus on pääsyy asiakkaiden ja työntekijöiden uupumiseen ja luottamuksen, merkityksen ja positiivisten tulosten katoamiseen lastensuojelutyöstä. J. P. Roosin sanoin: ”Nyt nämä turskit tädit jotka ovat oppineet, että huostaanottotilanteessa pitää olla kovana, eivät paljoa myötätuntoa lapsia kohtaan tunne. Heistä on tullut itsensä paaduttaneita kurinpitäjiä”.
Voimauttavan valokuvan työmenetelmän kehittänyt taide- ja sosiaalikasvattaja Miina Savolainen on arvostellut lastensuojelua perustehtävänsä hukkaamisesta ja vääristyneestä ammatillisuusihanteesta. Hänen mukaansa tehty työ, aika ja raha menee hukkaan ja niin asiakkaat kuin työntekijät uupuvat kun työntekijät pinnistelevät pysyäkseen ammattiroolissa, jonka ydin on hallinta, yhteisen ihmisyyden kieltäminen ja epäluulo; ”minua ei vedätetä”. Savolaisen mukaan auttamisjärjestelmämme itse kärsii kiintymyssuhteen häiriöstä; se jättää hallintapyrkimyksissään ja raiskaavassa tunkeilevaisuudessaan avunpyytäjät vaille apua, kunnioitusta ja turvaa. (Savolainen, 15.3.2016).
Siivilöidessään hyttysiä sosiaalityöntekijät nielevät kameleita; keskittyessään ammatillisuuden nimissä epäilemään ja paljastamaan asiakkaita kuvittelemastaan vedätyksestä, sosiaalityöntekijät tulevat itse kaikenkarvaisten liikevoittoa tavoittelevien hoiva- ja lapsibisnesyrittäjien vedättämiksi. On oletettavaa, että tällä asenteella myös lasten ja vanhempien kertomat sijaishuollon väkivallasta ja sosiaalityön väärinkäytöksistä tulkitaan rajoitustoimenpiteillä rangaistaviksi vedätysyrityksiksi.
Yliopistojen sosiaalityön koulutusohjelmissa kuulee jatkuvasti propagandaa vallitsevan lastensuojelujärjestelmän erinomaisuudesta. Ilman palvelunkäyttäjien osallisuutta ja lapsivaikutusten selvittämistä sijaishuollon edunvalvojien yliedustuksella laadittu uusi lastensuojelulaki, jota on jouduttu korjaamaan jo yli 20 kertaa on kuulemma hyvä , toimiva ja edistyksellinen. Kalliisiin korjaaviin toimiin keskittyvä lähinnä sijaishuollon edunvalvontaa ja liikevoittoja hyödyttävä lastensuojelun palvelujärjestelmä on toimiva ja lapsen edun mukainen. Sosiaalityöntekijöiden kumileimasimena toimiva oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaatteita noudattamaton hallinto- oikeus, jossa asiakkailla on käänteinen todistustaakka toimii moitteettomasti. Katteetonta kehumista selittänee se, että osa opettajista on ollut itse mukana luomassa toimimatonta järjestelmää.
Kuvitteellisen menestyksen sijaan tutkittava ei-aiottuja seurauksia ja epäonnistumisia
Eetu Viren ja Jussi Vähämäki kirjoittavat kirjassaan Seutu, joka ei ole paikka ;” Maailman katsominen vanhojen instituutioiden ja arvoiksi luutuneiden käsitteiden takaa vie meiltä kyvyn hahmottaa maailmaa ja kyvyn toimia. On lähdettävä todellisista epäonnistumisista eikä idealisoidusta menestyksestä. Kohdista, joissa systeemi kusee.. Käsitteet ja mallit, jotka kuvaavat maailman täysin valmiina, suljettuna, kapitalismin täysin aukottomana ja vuodottomana systeeminä, estävät meitä toimimasta, koska ne sulkevat aina jo ennalta muutoksen horisontin..Käsitteiden on mallinnettava maailma tekeillään olevana, avoimena, jotta ne eivät lamauta toimintakykyämme vaan saavat meidät toimimaan. Siksi on oltava valmiita ajattelemaan epämääräisyydessä, ajattelemaan jotain sellaista, mitä ei aikaisemmin ole ajateltu.”
Myös lastensuojelussa uskotaan ikuisiin lakeihin ja totuuksiin, joissa on moralistinen sivumaku. Nietcheä lainaten kyse on pikemminkin valtasuhteiden absoluuttisesta lukitsemisesta: voimakkaammasta tulee heikomman herra niin, ettei heikompi voi saavuttaa vähäistäkään itsenäisyyttä, – tässä ei ole minkäänlaista armoa, kaitselmusta, vielä vähemmän ”lakien” kunnioittamista. (Wille zur Macht)
Nietchen kuvaus ikuisista laeista sopii myös lastensuojelun lakeihin; oppiin ”lapsen edusta”, psykoanalyysistä lainattuun olettamaan repressoituneesta muistista ja lakiin ongelmien ylisukupolvisesta periytymisestä.
Yliopistollisessa sosiaalityössä asiakkaista uskotaan voitavan saada tietoa tutkimalla yksinomaan sosiaalityöntekijöiden tuottamia, heidän päätöstensä ja toimiensa oikeutukseksi laadittuja fabrikoituja asiakirjoja.
”Kun tiedämme kappaleen sijainnin hetkellä x ja sen liikettä ohjaavat lait, voimme laskea sen radan loputtomiin niin taakse kuin eteen päin. Siksi meidän ei tarvitse itse tehdä muuta kuin julkaista tieteellisiä tutkielmia.”
Sosiaalityön tutkimus tarvitsee huostaanottoa
Sosiaalityön asiakkaiden elämäntilanteita, kokemuksia tai tarpeita sen paremmin kuin sosiaalityön laatua ja vaikuttavuutta ei voida tutkia luotettavasti, kun sosiaalityön tutkimusaineistoiksi kelpuutetaan vuodesta toiseen sosiaalityöntekijöiden tarinallistettu ja subjektiivinen huolimonologi tai heidän puuttumisensa ja päätöstensä oikeuttamiseksi laaditut asiakirjat.
Kun palvelujen arviointiin käytettävät välineet kartoittavat palvelun sisällön kannalta epäolennaisia seikkoja tai pahimmillaan jättävät sisällön kokonaan huomioimatta, palvelutuotantoa voidaan ryhtyä ohjaamaan väärillä kriteereillä väärään suuntaan. Lastensuojelun omalle diskurssille käännettynä kuvitelma siitä, että yksinomaan sosiaalityöntekijöiden laatimien asiakirjojen avulla voitaisiin tutkia asiakkaita on sosiaalityön kehittämisen vaarantamista ja osoitus puutteellisesta ammatillisuudesta ja kertautuneesta mentalisaation häiriöstä eli siitä, että tutkija on kyvytön erottamaan omia halujaan, tarpeitaan ja päämääriään mentalisaatiokyvyttömien sosiaalityöntekijöiden haluista, tarpeista ja päämääristä.
Sosiaalityön tutkimus pitäisikin ottaa pikaisesti huostaan ja antaa positivistisemmille, sosiaalityön tiedon kasvun ja kehityksen takaaville tutkijoille. Sosiaalityön tiedonmuodostuksessa avohuollon tukitoimet ( asiakasosallisuus ja -palaute) ovat selvästikin osoittautuneet riittämättömiksi, toimimattomiksi ja mahdottomiksi toteuttaa.
Jos tuleva sosiaalityöntekijä oppii ajattelemaan se ei tapahdu koulutuksen ansiosta - vaan pikemminkin koulutuksesta huolimatta.
Se, että kentälle koulutetaan ammattilaisstatuksella lisää häiriöorientoituneita sijaishuollon kumppaneita, jotka eivät ole sisäistäneet työnsä ihmisoikeusluonnetta, lainsäädäntöä tai eettistä ohjeistusta eivätkä kykene kohtaamaan asiakkaita tai arvioimaan kriittisesti tiedonmuodostuksensa tai toimintaorganisaationsa tavoitteita tai perusteita ei ole veronmaksajien eikä lasten etu.
Lue myös:
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/sosiaalityon-tutkimus-tarvitsee-huostaanottoa
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/vihapuhe-sosiaalityossa
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/banaali-paha-piiloutuu-byrokratiaan
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/alkaa-jattako-lastensuojelun-arviointia-ja-kehittamista-sosiaalityontekijoille
http://www.lokakuunliike.com/tiina-liljebergin-blogi/moniongelmaisia-perheita-vai-ongelmiin-keskittyvia-viranomaisia
http://www.lokakuunliike.com/leeni-ikosen-blogi/kaikenlaista-tietoa
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/gradut-syynissa-i-kun-mielipiteesta-tuli-gradu
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/gradut-syynissa-ii-hoidolliset-huostaanotot-hyvinvointiholhousta
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/gradut-syynissa-iii-huostaanotto-kurinpidollista-holhoamista
Uskon, että kritiikki voi olla sosiaalityölle arvokasta, koska se antaa mahdollisuuksia uudenlaisiin ajattelutapoihin.” (Stanley Witkin)
”Sosiaalialan ammattihenkilö arvioi kriittisesti omaa ja yhteistyökumppaneiden toimintaa ja edistää avointa keskustelua asiakaskeskeisen moniammatillisen työn tavoitteista ja menettelytavoista.”
”Sosiaalialan ammattilaisen on kyettävä arvioimaan kriittisesti myös toimintaorganisaatiotaan ja sen toiminnan tavoitteita ja perusteita. ( Talentia, 2013, Etiikkaopas) ”
Asiakaslähtöisyys ja - osallisuus eivät tunnu toteutuvan suomalaisessa sosiaalipalvelujärjestelmässä millään- lainsäädännöstä ja suosituksista huolimatta( Mönkkönen 2002; Oranen 2008; Vierula 2013; Jokinen 2014) .
Syitä tähän kannattaisi etsiä sosiaalityön koulutuksesta, joka nojaa edelleen varhaiseen puuttumiseen
ja Heiliöläis- Paloniemeläiseen lastensuojelulinjaukseen ja josta on häivytetty pois lastensuojelun ja nykyisten lastensuojelujärjestöjen likainen ja kyseenalainen historia. Entisaikoina vasta kova työelämä turmeli sosiaalityöntekijöiksi haluavat, nykyisin he kouliintuvat jo opiskeluaikana, viimeistään graduvaiheessa turskeiksi tädeiksi, joilla on skandinavian kovimmat asenteet köyhiä kohtaan.
Sosiaalialan huoli- ja riskidiskurssiin perustuvat koulutukset voikin tulkita vihapuheeksi, joissa lähimmäisistä ja kanssaeläjistä, Virtasista ja Korhosista harjoitellaan puhumaan huonona aineksena, riskiperheinä ja lapsen kasvun ja kehityksen vaarantavina riskiolosuhteina. Sosiaalialan koulutusten ansiosta vanhempia ja lapsia ei kyetä näkemään palveluun, oikeusturvaan tai asialliseen kohteluun oikeutettuina kansalaisina ja ihmisinä vaan epäiltävinä vaaratekijöinä ja riskeinä, joista on lupa tehdä huoliluokituksia, riskiarvioita, diagnooseja ja rikosepäilyjä hatarin ja laittomin perustein.
Huolien, riskien ja vuorovaikutuksen arviointimenetelmät ja koulutukset myös sivuuttavat tieteellisen tutkimuksen eivätkä tunnista viranomaisten omien ennakkoluulojen, häiriö-orientaation ja epäeettisten ja vaurioittavien toimintakäytäntöjen vaikutuksia perheiden hyvinvointiin.
Yliopistollinen sosiaalityön koulutusohjelma on varsinainen Tylypahka, jonka motto on olla häiritsemättä vallitsevaa status quota ja jossa tieteellinen tutkimus korvautuu usein retorisilla taikatempuilla. Salakieleen kätketään kielteiset asenteet vanhempia kohtaan. Oppilasaines koostuu pääosin varmasta työpaikasta haaveilevista Luihuliineista ja Puuskupuheista Rohkelikkojen savustuessa ulos. Yliopistojen sosiaalityön koulutusohjelmien suurimmat rahoittajat ja myös valmistuvien sosiaalityöntekijöiden rekrytoijat ovat yleensä lähistön kaupunkeja, eli juuri niitä vallan- ja muihin väärinkäytöksiin syyllistyviä tahoja, joita sosiaalityön tulisi kriittisesti tutkia.
Yliopistot rahoittajiensa toivomusten mukaisine koulutussisältöineen koulivat auttamishaluisista idealisteista parissa vuodessa ihmeidentekijöiksi ja ihmissuhteiden ja rakkauden asiantuntijoiksi itsensä kuvittelevia arjen ankeuttajia ja perhe-elämän salapoliiseja, jotka opiskelevat halveksimiensa jästien tapoja ja aatteita vain osatakseen välttää niitä. Tutkimusmenetelmiksi kelpaavat korttipelit, taikasauva ja -kuvastin. Arjen ankeuttajaksi pätevöityminen tapahtuu opiskelemalla Huolen vyöhykkeitä, lastensuojelun epätieteellisiä tutkimusmenetelmiä, sijaishuollon edunvalvontaa ja moniammatillista yhteistyötä, joka hävittää niin vastavuoroisuuden, vuorovaikutuksen kuin vastuun. Moniammatillisuuden mantra jättää myös mainitsematta, että kelvotonta opettajaa, ohjaajaa, kollegaa, esimiestä tai lääketieteen auktoriteettia tottelemalla hyväkin sosiaalityöntekijä voi saada turhaan nilkin naamion ja maineen.
Yliopistollisissa sosiaalityön koulutusohjelmissa sosiaalityön eettiset ohjeet jäävät usein tuntemattomiksi tai pelkäksi sanahelinäksi. Liian usein tuntemattomiksi jäävät myös Euroopan ihmisoikeussopimus, perustuslaki, lastensuojelulaki, Lapsen Oikeuksien Sopimus ja hyvän hallinnon oikeusperiaatteet. Työpaikoistaan nautiskelevat yhteiskuntatieteilijöiksi itseään kutsuvat opettajat ja tutkijat eivät tiedä, millainen yhteiskunta on, koska heiltä puuttuu kontakti sen kaikkiin asteisiin: kansalaisyhteiskuntaan, hallintoon, politiikkaan, talouselämään ja järjestöihin.
Asiakkaiden hyvin dokumentoidut kokemukset ja sosiaalinen raportointi palvelujärjestelmän epäkohdista ohitetaan yliopistoissa pelkkinä mielipiteinä, vertaistukena tai jopa vihapuheena. Yliopistoilla asiakkaiden oikeusturva-asioihin keskittyneestä kokemustiedosta ja -puheesta argumentoidaan yleisesti ja julkisesti vihapuheena ja "tarttumatautina". Asiakkailla katsotaan olevan yksinomaan ”kokemustietoa”, ei rahan ja kunnioituksen arvoista faktuaalista- tai teoriatietoa tai osaamista.
Sosiaalityössä vihapuheella tarkoitetaan puhetta, jota sosiaalityöntekijät vihaavat eli asiakkaiden kuvauksia ja taltiointeja virkailijoiden usein lainvastaisesta toiminnasta ja asiakkaiden kokemasta vääryydestä, jonka julkistamisesta asiakkaita rangaistaan rikossyytteillä, tapaamisrajoituksilla läheisiin tai lastensuojelun edunvalvojalla. Asiakkaiden puhetta luokitellaan vihapuheeksi, koska se siirtää huomion rakenteellisista ongelmista yksilöihin, hankaloittaa epäkohdista raportointia ja vaientaa puhujan.
Luokittelemalla asiakkaiden tieto ja kokemukset vihapuheeksi voidaan kiistää asiakkaiden sosiaalityön rakenteellisia epäkohtia koskevien havaintojen ja kokemusten totuusarvo ja mitätöidä puhujien uskottavuus havaintojentekijöinä ja puhujina. Samalla voidaan kiistää asiakkaiden puhetta kuulevien ja uskovien arvostelukyky ja uskottavuus ja minimoida potentiaalien epäkohdista kuulijoiden määrä.
Leimaamalla asiakaskokemukset "vihapuheeksi" niitä ei tarvitse tutkia kokemuksina palvelujärjestelmästä vaan ainoastaan diskurssina; vihapuheen ilmentyminä.
Riitta Granfeltin lausuma ”sosiaalityö yhteiskuntapoliittisena toimintana ei ole juuri minkään arvoista, jos sosiaalityöntekijöille ei ole rohkeutta asettua asiakkaidensa "puolelle" on päivittynyt muotoon ”sosiaalityöntekijöiden on uskallettava asettua julkisesti väärinkäytöksistä kertovia asiakkaita vastaan ja rangaistava näitä rikossyytteillä, diagnooseilla ja edunvalvojilla.
Tulevia sosiaalityöntekijöitä kehotetaan epäilemään asiakkaiden tietoa, jättämään asiakkaiden tieto huomiotta ja ”omaan arvoonsa” samalla kun sijaishuollon edunvalvojien mielipiteitä käsitellään ”tietona”, sosiaalityöntekijöiden virheellisiä ja vanhentuneita uskomuksia " hiljaisena tietona" ja tutkimustietoon perustumattomia rutiineja "hyvinä käytäntöinä". Kyseenalaista on myös päästää yliopistoille sijaishuollon toimijoita esittelemään taustaideologioiltaan kestämättömiä epätieteellisiä " välineitään."
Asiakkaiden tieto tuntuu kelpaavan julkaistavaksi vain sosiaalityöntekijöiden ja sijaishuollon asiantuntijoiden omistamana, hyödyntämänä ja tulkitsemana. Asiakaskokemuksia ilman sijaishuoltotoimijoita ja virallisia asiantuntijoita jakavat asiakkaiden omat sivustot määritellään vihasivustoiksi. Lokakuun Liike on yliopistoissa kirosana, josta opiskelijoita kehotetaan pysymään erossa. Rakenteellinen sosiaalityö määritellään ja ymmärretään sosiaalityön valheelliseksi imagonrakennukseksi ja kasvojenpesuksi.
Yliopistot tuntuvat tekevän kaikkensa, jotta jo olemassaoleva vastarinta ei tulisi näkyviin. Oletuksena on ilmeisesti, että ”kun vastarintaa ei päästetä näkyviin, sitä ei ole”.
Sairas ammatillisuusihanne tuottaa epäluuloisia sijaishuollon edunvalvojia
Yliopistojen sosiaalityön koulutusohjelmat kaupittelevat kyseenalaista, runsaasti oikeusturvaongelmia tuottavaa kohtaamattomuuden ammatillisuusihannetta, vaikka juuri kohtaamattomuus on pääsyy asiakkaiden ja työntekijöiden uupumiseen ja luottamuksen, merkityksen ja positiivisten tulosten katoamiseen lastensuojelutyöstä. J. P. Roosin sanoin: ”Nyt nämä turskit tädit jotka ovat oppineet, että huostaanottotilanteessa pitää olla kovana, eivät paljoa myötätuntoa lapsia kohtaan tunne. Heistä on tullut itsensä paaduttaneita kurinpitäjiä”.
Voimauttavan valokuvan työmenetelmän kehittänyt taide- ja sosiaalikasvattaja Miina Savolainen on arvostellut lastensuojelua perustehtävänsä hukkaamisesta ja vääristyneestä ammatillisuusihanteesta. Hänen mukaansa tehty työ, aika ja raha menee hukkaan ja niin asiakkaat kuin työntekijät uupuvat kun työntekijät pinnistelevät pysyäkseen ammattiroolissa, jonka ydin on hallinta, yhteisen ihmisyyden kieltäminen ja epäluulo; ”minua ei vedätetä”. Savolaisen mukaan auttamisjärjestelmämme itse kärsii kiintymyssuhteen häiriöstä; se jättää hallintapyrkimyksissään ja raiskaavassa tunkeilevaisuudessaan avunpyytäjät vaille apua, kunnioitusta ja turvaa. (Savolainen, 15.3.2016).
Siivilöidessään hyttysiä sosiaalityöntekijät nielevät kameleita; keskittyessään ammatillisuuden nimissä epäilemään ja paljastamaan asiakkaita kuvittelemastaan vedätyksestä, sosiaalityöntekijät tulevat itse kaikenkarvaisten liikevoittoa tavoittelevien hoiva- ja lapsibisnesyrittäjien vedättämiksi. On oletettavaa, että tällä asenteella myös lasten ja vanhempien kertomat sijaishuollon väkivallasta ja sosiaalityön väärinkäytöksistä tulkitaan rajoitustoimenpiteillä rangaistaviksi vedätysyrityksiksi.
Yliopistojen sosiaalityön koulutusohjelmissa kuulee jatkuvasti propagandaa vallitsevan lastensuojelujärjestelmän erinomaisuudesta. Ilman palvelunkäyttäjien osallisuutta ja lapsivaikutusten selvittämistä sijaishuollon edunvalvojien yliedustuksella laadittu uusi lastensuojelulaki, jota on jouduttu korjaamaan jo yli 20 kertaa on kuulemma hyvä , toimiva ja edistyksellinen. Kalliisiin korjaaviin toimiin keskittyvä lähinnä sijaishuollon edunvalvontaa ja liikevoittoja hyödyttävä lastensuojelun palvelujärjestelmä on toimiva ja lapsen edun mukainen. Sosiaalityöntekijöiden kumileimasimena toimiva oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaatteita noudattamaton hallinto- oikeus, jossa asiakkailla on käänteinen todistustaakka toimii moitteettomasti. Katteetonta kehumista selittänee se, että osa opettajista on ollut itse mukana luomassa toimimatonta järjestelmää.
Kuvitteellisen menestyksen sijaan tutkittava ei-aiottuja seurauksia ja epäonnistumisia
Eetu Viren ja Jussi Vähämäki kirjoittavat kirjassaan Seutu, joka ei ole paikka ;” Maailman katsominen vanhojen instituutioiden ja arvoiksi luutuneiden käsitteiden takaa vie meiltä kyvyn hahmottaa maailmaa ja kyvyn toimia. On lähdettävä todellisista epäonnistumisista eikä idealisoidusta menestyksestä. Kohdista, joissa systeemi kusee.. Käsitteet ja mallit, jotka kuvaavat maailman täysin valmiina, suljettuna, kapitalismin täysin aukottomana ja vuodottomana systeeminä, estävät meitä toimimasta, koska ne sulkevat aina jo ennalta muutoksen horisontin..Käsitteiden on mallinnettava maailma tekeillään olevana, avoimena, jotta ne eivät lamauta toimintakykyämme vaan saavat meidät toimimaan. Siksi on oltava valmiita ajattelemaan epämääräisyydessä, ajattelemaan jotain sellaista, mitä ei aikaisemmin ole ajateltu.”
Myös lastensuojelussa uskotaan ikuisiin lakeihin ja totuuksiin, joissa on moralistinen sivumaku. Nietcheä lainaten kyse on pikemminkin valtasuhteiden absoluuttisesta lukitsemisesta: voimakkaammasta tulee heikomman herra niin, ettei heikompi voi saavuttaa vähäistäkään itsenäisyyttä, – tässä ei ole minkäänlaista armoa, kaitselmusta, vielä vähemmän ”lakien” kunnioittamista. (Wille zur Macht)
Nietchen kuvaus ikuisista laeista sopii myös lastensuojelun lakeihin; oppiin ”lapsen edusta”, psykoanalyysistä lainattuun olettamaan repressoituneesta muistista ja lakiin ongelmien ylisukupolvisesta periytymisestä.
Yliopistollisessa sosiaalityössä asiakkaista uskotaan voitavan saada tietoa tutkimalla yksinomaan sosiaalityöntekijöiden tuottamia, heidän päätöstensä ja toimiensa oikeutukseksi laadittuja fabrikoituja asiakirjoja.
”Kun tiedämme kappaleen sijainnin hetkellä x ja sen liikettä ohjaavat lait, voimme laskea sen radan loputtomiin niin taakse kuin eteen päin. Siksi meidän ei tarvitse itse tehdä muuta kuin julkaista tieteellisiä tutkielmia.”
Sosiaalityön tutkimus tarvitsee huostaanottoa
Sosiaalityön asiakkaiden elämäntilanteita, kokemuksia tai tarpeita sen paremmin kuin sosiaalityön laatua ja vaikuttavuutta ei voida tutkia luotettavasti, kun sosiaalityön tutkimusaineistoiksi kelpuutetaan vuodesta toiseen sosiaalityöntekijöiden tarinallistettu ja subjektiivinen huolimonologi tai heidän puuttumisensa ja päätöstensä oikeuttamiseksi laaditut asiakirjat.
Kun palvelujen arviointiin käytettävät välineet kartoittavat palvelun sisällön kannalta epäolennaisia seikkoja tai pahimmillaan jättävät sisällön kokonaan huomioimatta, palvelutuotantoa voidaan ryhtyä ohjaamaan väärillä kriteereillä väärään suuntaan. Lastensuojelun omalle diskurssille käännettynä kuvitelma siitä, että yksinomaan sosiaalityöntekijöiden laatimien asiakirjojen avulla voitaisiin tutkia asiakkaita on sosiaalityön kehittämisen vaarantamista ja osoitus puutteellisesta ammatillisuudesta ja kertautuneesta mentalisaation häiriöstä eli siitä, että tutkija on kyvytön erottamaan omia halujaan, tarpeitaan ja päämääriään mentalisaatiokyvyttömien sosiaalityöntekijöiden haluista, tarpeista ja päämääristä.
Sosiaalityön tutkimus pitäisikin ottaa pikaisesti huostaan ja antaa positivistisemmille, sosiaalityön tiedon kasvun ja kehityksen takaaville tutkijoille. Sosiaalityön tiedonmuodostuksessa avohuollon tukitoimet ( asiakasosallisuus ja -palaute) ovat selvästikin osoittautuneet riittämättömiksi, toimimattomiksi ja mahdottomiksi toteuttaa.
Jos tuleva sosiaalityöntekijä oppii ajattelemaan se ei tapahdu koulutuksen ansiosta - vaan pikemminkin koulutuksesta huolimatta.
Se, että kentälle koulutetaan ammattilaisstatuksella lisää häiriöorientoituneita sijaishuollon kumppaneita, jotka eivät ole sisäistäneet työnsä ihmisoikeusluonnetta, lainsäädäntöä tai eettistä ohjeistusta eivätkä kykene kohtaamaan asiakkaita tai arvioimaan kriittisesti tiedonmuodostuksensa tai toimintaorganisaationsa tavoitteita tai perusteita ei ole veronmaksajien eikä lasten etu.
Lue myös:
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/sosiaalityon-tutkimus-tarvitsee-huostaanottoa
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/vihapuhe-sosiaalityossa
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/banaali-paha-piiloutuu-byrokratiaan
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/alkaa-jattako-lastensuojelun-arviointia-ja-kehittamista-sosiaalityontekijoille
http://www.lokakuunliike.com/tiina-liljebergin-blogi/moniongelmaisia-perheita-vai-ongelmiin-keskittyvia-viranomaisia
http://www.lokakuunliike.com/leeni-ikosen-blogi/kaikenlaista-tietoa
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/gradut-syynissa-i-kun-mielipiteesta-tuli-gradu
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/gradut-syynissa-ii-hoidolliset-huostaanotot-hyvinvointiholhousta
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/gradut-syynissa-iii-huostaanotto-kurinpidollista-holhoamista