Lastensuojelun asiakirjat ovat puuttumisen oikeuttamisen- ei tiedontuotannon- välineitä
Lastensuojelun tutkimuksissa kyseenalaistamattomana lähtöoletuksena usein on, että sosiaalityön asiakasdokumenttien avulla on mahdollista saada luotettavaa tietoa asiakkaista.
Asiakasdokumentit ovat sosiaalityöntekijöiden yksin laatimia. Ne perustuvat siihen, mitä sosiaalityöntekijä väittää tapahtuneen, ei siihen, mitä todellisuudessa tapahtui. Asiakas pääsee harvoin jos koskaan vaikuttamaan dokumenttien sisältöön. Käytännössä asiakkaalla ei ole myöskään mahdollisuutta oikaista sosiaalityöntekijän merkintöjä, vaikka hän pystyisi todistamaan ne vääräksi. Sosiaalityön asiakirjat perustuvat sosiaalityöntekijän monologille ja ovat sitä.
Asiakkaiden osallisuus on kuitenkin selkeästi tämän hetken normisto, joka on kirjattu niin lakeihin kuin virallisiin ohjeistuksiin (Vierula 2013; Lavikainen & Puustinen-Korhonen & Ruuskanen 2014). Sinikka Mönkkönen osoitti väitöskirjassaan, ettei dialogista vuorovaikutusta kuvaavaa puhetapaa kuitenkaan näkynyt sosiaalialan asiakastyön tarinoissa, tutkijan kenttätyön havainnoissa sen enempää kuin sosiaali- ja terveysalan työryhmissä tai julkisessa keskustelussa (2002, 85).
Anitta Jokisen tutkimissa Helsingin lastensuojelun avohuollon asiakassuunnitelmissa asiakkaiden osallisuuden kokemukset eivät vastanneet virallista osallisuuden normia. Vanhempien kokemus oli, etteivät he ole asiakirjoissa subjekteja vaan objekteja, joilla ei ole mahdollisuutta määritellä, mitä asiakirjoihin kirjoitetaan ( 2014, 73-74).
Lastensuojelun asiakasdokumentit ovat sosiaalityöntekijän manipuloimia asiakirja-aineistoja, joista sosiaalityöntekijän on ilman seuraamustoimia mahdollista poistaa kaikki työntekijän käsityksistä poikkeava tai työntekijän ja instituution kyseenalaiseen valoon asettava materiaali.
Asiakaskirjaukset ja moniammatillinen yhteistyö ovat tärkeimpiä näyttämöitä, joilla sosiaalityön ammatillisuutta ja asiantuntijuutta esitetään. Ne ovat myös sosiaalityön oikeuttamisen näyttämöitä ja välineitä.
Nykyisen tutkimustiedon valossa voi väittää, että lastensuojelun asiakaskirjaukset eivät sellaisenaan kerro asiakkaista tai heidän tarpeistaan tai elämästään. Ne on luotu kertomaan ja kertovat ensisijaisesti sosiaalityön ja sosiaalityöntekijöiden tarpeista ja tulkinnoista.
Joskus ne kertovat myös silkasta huolimattomuudesta. Varatuomari Outi Mannonen kuvailee virheellisten lastensuojeluasiakirjojen kaavan: ”Ensin kirjataan ylös aiheeton epäily. Seuraava työtekijä käsittää sen faktaksi ja lisää kirjauksiin omat luulonsa. Seuraava työntekijä alkaa kirjausten perusteella tehdä huostaanottohakemusta. Kukaan ei perehdy siihen, mitä oikeasti on tapahtunut.”
Kun tutkija alkaa tehdä johtopäätöksiä asiakkaiden tilanteista lastensuojelun asiakirjojen perusteella hän vain jatkaa rikkinäisen puhelimen efektiä. Valvomattomat ja vinoutuneet tiedonkeruumenetelmät johtavat virheellisiin toimintastrategioihin ja -painotuksiin, jotka entisestään syventävät avunpyytäjien ahdinkoa.
Saadaanko lääketehtaiden edustajilta luotettavaa tietoa vanhusväestön masennuslääkityksen tarpeesta? Onko lähetystyöntekijän nukketeatteriesitys todellakin paras keino arvioida alkuasukkaiden sterilisaation tarvetta?
Niinkaun kun sosiaalityöntekijä voi kirjata asiakkaan kritiikiin psyykkiseksi huonovointisuudeksi ja puutteelliseksi vanhemmuudeksi on aivan sama kartoitetaanko psykiatristen ongelmien esiintyvyyttä tai huostaanoton syitä sosiaalityössä Effican syykoodeilla vai sosiaalityöntekijöiden haastatteluilla; tutkimuksen luotettavuus ei siitä parane.
Sosiaalityöntekijöiden asiakaskirjauksia ja -kertomia tulisi tutkia ensisijaisesti sosiaalityöntekijöiden tulkintoina ja narratiiveina ja sosiaalityön ammatillisuuden ja asiantuntijuuden performatiiveina. Niiden avulla sosiaalityöntekijä ylevöittää toimintaansa, suorittaa ja todistelee asiantuntijuuttaan ja yhteiskunnallista äitimistään.
Lastensuojelun asiakasdokumentti ei ole eikä voi olla asiakkaan tai tämän elämän tutkimisen väline. Se on oikeutusdokumentti sosiaalityöntekijän ammatillisuudelle ja asiantuntijuudelle. Sillä todistetaan, että sosiaalityöntekijä on suorittanut ammatillisuutensa, asiantuntijuutensa ja äitimisensä oikein. Sillä legitimoidaan sosiaalityöntekijän valintoja: sosiaalityöntekijän aikomia tai jo valitsemia toimenpiteitä, työprosesseja, päätöksiä, tulkintoja ja narratiiveja.
Tarinallistettu huoli on korvannut todetun tarpeen
Englannissa lapsen palvelutarpeen arviointilomaketta (Common Assessment Framework) käyttäneet ”työntekijät kritisoivat sitä, että heidät oli pakotettu dokumentoimaan asiakastapausta koskevat havaintonsa ennaltamäärättyyn muotoon. Työntekijät eivät myöskään suostuneet käyttämään CAF- viitekehyksessä ja lomakkeissa käytettyä käsitteistöä, vaan halusivat esimerkiksi puhua mieluummin ”huolesta” siinä missä CAF-mallissa puhuttin ”tarpeista”. Työntekijät halusivat mieluummin kirjata asiakastiedot kertomuksen muotoon (White et al. 2009)”.
Myös sosiaalityön tutkija Leslie Margolin on huomannut sosiaalityöntekijöiden tarpeen tarinallistaa asiakaskertomuksiaan. Margolinin (1997) mukaan sosiaalityöntekijät kääntävät rutiininomaisesti asiakkaiden ilmaisemat tarpeet (sen mitä he sanovat tarvitsevansa) kirjauksiksi siitä, mitä asiakkaat ovat (millaisia he ovat, millainen heidän kotinsa on). Suomessa Aino Kääriäinen on arvostellut sosiaalityön asiakasdokumentaatiota keskittymisestä trivialiteetteihin esim. kymmeniä sivuja käsittäviin kuvauksiin asiakkaiden kotien järjestyksestä.
Ritva Poikela tarkasteli tutkimuksessaan asiakassuunnitelman ja asiakastyön käytännön välistä suhdetta ja sai tutkimustuloksen, jonka mukaan suunnitelman tavoitteet asetettiin tarjolla olevan palveluvalikon mukaan, ei asiakkaan tarpeen kautta. Kaikissa tapauksissa perheen oma tarve ohitettiin tai sitä ei edes havaittu, jollei ollut olemassa palvelua, joka olisi vastannut tarpeeseen. Työntekijät määrittelivät, jopa perheelle kertomatta, omia tavoitteita työllensä. Hyvistä aikomuksista huolimatta palveluiden toteuttaminen ei tuottanut toivottua helpotusta perhe-elämään. Näennäisestä asiakaskeskeisyydestä huolimatta työ oli viranomaiskeskeistä.
Professori Bo Edvardsson puolestaan on kiinnittänyt huomiota lastensuojelun selvityksistä löydettyyn laajamittaiseen fabrikointiin. Hänen tutkimansa lastensuojelun selvitykset eivät perustuneet objektiiviseen tosiseikkaselvittelyyn vaan muistuttivat enemmän syytekirjelmiä, joissa oli sellaisia tyypillisiä piirteitä kuin yksipuolinen valikointi, epäluotettavuus, toistaminen ja tietojen epämääräisyys.
Lastensuojelun asiakirjojen perusteella tehdyt yleistykset asiakkaista ovat puutteellista ammatillisuutta /asiantuntijuutta ja mentalisaation häiriö
Sosiaalityön asiakkaiden elämäntilanteita, kokemuksia tai tarpeita sen paremmin kuin sosiaalityön laatua ja vaikuttavuutta ei voida tutkia luotettavasti, jos sosiaalityön tutkimusaineistoksi kelpuutetaan yksinomaan sosiaalityöntekijöiden tarinallistettu ja subjektiivinen huolimonologi tai heidän puuttumisensa ja päätöstensä oikeuttamiseksi laaditut asiakirjat.
Kun palvelujen arviointiin käytettävät välineet kartoittavat palvelun sisällön kannalta epäolennaisia seikkoja tai pahimmillaan jättävät sisällön kokonaan huomioimatta, palvelutuotantoa voidaan ryhtyä ohjaamaan väärillä kriteereillä väärään suuntaan.
Juuri näin on käynyt asiakassuunnitelman kohdalla, josta on tullut lastensuojelutyön arvioinnin välineen sijaan sosiaalityöntekijän päätösten oikeuttamisen väline.
Asiakassuunnitelmien kuten muidenkin lastensuojelun dokumenttien keskeinen ja usein ainut funktio tuntuu olevan legitimoida lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden oikeus puuttua puuttumista vastustavan lapsen ja vanhemman elämään ja olla siinä läsnä eli oikeuttaa sosiaalityöntekijöiden haluttomuus ja/tai kyvyttömyys erottaa omia tarpeitaan asiakkaiden tarpeista ( =mentalisaation häiriö).
Jos asiakas toimisi suhteessa lapseensa samalla logiikalla kuin sosiaalityöntekijä suhteessa asiakkaaseensa tai sosiaalityön tutkija suhteessa aineistoonsa, häntä syytettäsiiin puutteellisesta vanhemmuudesta, lapsen kasvun ja kehityksen vaarantamisesta ja mentalisaation häiriöstä.
Lastensuojelun omalle diskurssille käännettynä kuvitelma siitä, että yksinomaan sosiaalityöntekijöiden laatimien asiakirjojen avulla voitaisiin tutkia asiakkaita on sosiaalityön kehittämisen vaarantamista ja osoitus puutteellisesta ammatillisuudesta ja kertautuneesta mentalisaation häiriöstä eli siitä, että tutkija on kyvytön erottamaan omia halujaan, tarpeitaan ja päämääriään mentalisaatiokyvyttömien sosiaalityöntekijöiden haluista, tarpeista ja päämääristä.
Pitäisikö myös sosiaalityön tutkimus ottaa huostaan ja antaa positivistisemmille, sosiaalityön tiedon kasvun ja kehityksen takaaville tutkijoille ? Sosiaalityön tiedonmuodostuksessa avohuollon tukitoimet ( asiakasosallisuus ja -palaute) ovat selvästikin osoittautuneet riittämättömiksi, toimimattomiksi ja mahdottomiksi toteuttaa.
☞ Anonymous tutkii lastensuojelun laittomuuksia - liity mukaan!
☞ Moniongelmaisia perheitä vai ongelmiin keskittyviä viranomaisia?
☞ Koulukiusaamisesta yhteisölliseen huoltokiusaamiseen
☞ Lastensuojelu myönteisessä muutoksessa
☞ Miten toipua palvelujärjestelmän väkivallasta?
☞ Mielivaltainen oikeusjärjestelmä tuomitsee 4-vuotiaan elinkautiseen rikoksista, jotka hän on toteuttanut vuoden ikäisenä
☞ Vihapuhe ja -käytännöt tutkittava puolueettomasti
☞ Sosiaalihuoltolain henkilökunnan ilmoitusvelvollisuuden esteet
☞ Turkulaisia vanhuksia pahoinpideltiin vuosia- kerro tietosi!
☞ Vihapuhe sosiaalityössä
☞ Mitä vihapuhe on?
Lastensuojelun tutkimuksissa kyseenalaistamattomana lähtöoletuksena usein on, että sosiaalityön asiakasdokumenttien avulla on mahdollista saada luotettavaa tietoa asiakkaista.
Asiakasdokumentit ovat sosiaalityöntekijöiden yksin laatimia. Ne perustuvat siihen, mitä sosiaalityöntekijä väittää tapahtuneen, ei siihen, mitä todellisuudessa tapahtui. Asiakas pääsee harvoin jos koskaan vaikuttamaan dokumenttien sisältöön. Käytännössä asiakkaalla ei ole myöskään mahdollisuutta oikaista sosiaalityöntekijän merkintöjä, vaikka hän pystyisi todistamaan ne vääräksi. Sosiaalityön asiakirjat perustuvat sosiaalityöntekijän monologille ja ovat sitä.
Asiakkaiden osallisuus on kuitenkin selkeästi tämän hetken normisto, joka on kirjattu niin lakeihin kuin virallisiin ohjeistuksiin (Vierula 2013; Lavikainen & Puustinen-Korhonen & Ruuskanen 2014). Sinikka Mönkkönen osoitti väitöskirjassaan, ettei dialogista vuorovaikutusta kuvaavaa puhetapaa kuitenkaan näkynyt sosiaalialan asiakastyön tarinoissa, tutkijan kenttätyön havainnoissa sen enempää kuin sosiaali- ja terveysalan työryhmissä tai julkisessa keskustelussa (2002, 85).
Anitta Jokisen tutkimissa Helsingin lastensuojelun avohuollon asiakassuunnitelmissa asiakkaiden osallisuuden kokemukset eivät vastanneet virallista osallisuuden normia. Vanhempien kokemus oli, etteivät he ole asiakirjoissa subjekteja vaan objekteja, joilla ei ole mahdollisuutta määritellä, mitä asiakirjoihin kirjoitetaan ( 2014, 73-74).
Lastensuojelun asiakasdokumentit ovat sosiaalityöntekijän manipuloimia asiakirja-aineistoja, joista sosiaalityöntekijän on ilman seuraamustoimia mahdollista poistaa kaikki työntekijän käsityksistä poikkeava tai työntekijän ja instituution kyseenalaiseen valoon asettava materiaali.
Asiakaskirjaukset ja moniammatillinen yhteistyö ovat tärkeimpiä näyttämöitä, joilla sosiaalityön ammatillisuutta ja asiantuntijuutta esitetään. Ne ovat myös sosiaalityön oikeuttamisen näyttämöitä ja välineitä.
Nykyisen tutkimustiedon valossa voi väittää, että lastensuojelun asiakaskirjaukset eivät sellaisenaan kerro asiakkaista tai heidän tarpeistaan tai elämästään. Ne on luotu kertomaan ja kertovat ensisijaisesti sosiaalityön ja sosiaalityöntekijöiden tarpeista ja tulkinnoista.
Joskus ne kertovat myös silkasta huolimattomuudesta. Varatuomari Outi Mannonen kuvailee virheellisten lastensuojeluasiakirjojen kaavan: ”Ensin kirjataan ylös aiheeton epäily. Seuraava työtekijä käsittää sen faktaksi ja lisää kirjauksiin omat luulonsa. Seuraava työntekijä alkaa kirjausten perusteella tehdä huostaanottohakemusta. Kukaan ei perehdy siihen, mitä oikeasti on tapahtunut.”
Kun tutkija alkaa tehdä johtopäätöksiä asiakkaiden tilanteista lastensuojelun asiakirjojen perusteella hän vain jatkaa rikkinäisen puhelimen efektiä. Valvomattomat ja vinoutuneet tiedonkeruumenetelmät johtavat virheellisiin toimintastrategioihin ja -painotuksiin, jotka entisestään syventävät avunpyytäjien ahdinkoa.
Saadaanko lääketehtaiden edustajilta luotettavaa tietoa vanhusväestön masennuslääkityksen tarpeesta? Onko lähetystyöntekijän nukketeatteriesitys todellakin paras keino arvioida alkuasukkaiden sterilisaation tarvetta?
Niinkaun kun sosiaalityöntekijä voi kirjata asiakkaan kritiikiin psyykkiseksi huonovointisuudeksi ja puutteelliseksi vanhemmuudeksi on aivan sama kartoitetaanko psykiatristen ongelmien esiintyvyyttä tai huostaanoton syitä sosiaalityössä Effican syykoodeilla vai sosiaalityöntekijöiden haastatteluilla; tutkimuksen luotettavuus ei siitä parane.
Sosiaalityöntekijöiden asiakaskirjauksia ja -kertomia tulisi tutkia ensisijaisesti sosiaalityöntekijöiden tulkintoina ja narratiiveina ja sosiaalityön ammatillisuuden ja asiantuntijuuden performatiiveina. Niiden avulla sosiaalityöntekijä ylevöittää toimintaansa, suorittaa ja todistelee asiantuntijuuttaan ja yhteiskunnallista äitimistään.
Lastensuojelun asiakasdokumentti ei ole eikä voi olla asiakkaan tai tämän elämän tutkimisen väline. Se on oikeutusdokumentti sosiaalityöntekijän ammatillisuudelle ja asiantuntijuudelle. Sillä todistetaan, että sosiaalityöntekijä on suorittanut ammatillisuutensa, asiantuntijuutensa ja äitimisensä oikein. Sillä legitimoidaan sosiaalityöntekijän valintoja: sosiaalityöntekijän aikomia tai jo valitsemia toimenpiteitä, työprosesseja, päätöksiä, tulkintoja ja narratiiveja.
Tarinallistettu huoli on korvannut todetun tarpeen
Englannissa lapsen palvelutarpeen arviointilomaketta (Common Assessment Framework) käyttäneet ”työntekijät kritisoivat sitä, että heidät oli pakotettu dokumentoimaan asiakastapausta koskevat havaintonsa ennaltamäärättyyn muotoon. Työntekijät eivät myöskään suostuneet käyttämään CAF- viitekehyksessä ja lomakkeissa käytettyä käsitteistöä, vaan halusivat esimerkiksi puhua mieluummin ”huolesta” siinä missä CAF-mallissa puhuttin ”tarpeista”. Työntekijät halusivat mieluummin kirjata asiakastiedot kertomuksen muotoon (White et al. 2009)”.
Myös sosiaalityön tutkija Leslie Margolin on huomannut sosiaalityöntekijöiden tarpeen tarinallistaa asiakaskertomuksiaan. Margolinin (1997) mukaan sosiaalityöntekijät kääntävät rutiininomaisesti asiakkaiden ilmaisemat tarpeet (sen mitä he sanovat tarvitsevansa) kirjauksiksi siitä, mitä asiakkaat ovat (millaisia he ovat, millainen heidän kotinsa on). Suomessa Aino Kääriäinen on arvostellut sosiaalityön asiakasdokumentaatiota keskittymisestä trivialiteetteihin esim. kymmeniä sivuja käsittäviin kuvauksiin asiakkaiden kotien järjestyksestä.
Ritva Poikela tarkasteli tutkimuksessaan asiakassuunnitelman ja asiakastyön käytännön välistä suhdetta ja sai tutkimustuloksen, jonka mukaan suunnitelman tavoitteet asetettiin tarjolla olevan palveluvalikon mukaan, ei asiakkaan tarpeen kautta. Kaikissa tapauksissa perheen oma tarve ohitettiin tai sitä ei edes havaittu, jollei ollut olemassa palvelua, joka olisi vastannut tarpeeseen. Työntekijät määrittelivät, jopa perheelle kertomatta, omia tavoitteita työllensä. Hyvistä aikomuksista huolimatta palveluiden toteuttaminen ei tuottanut toivottua helpotusta perhe-elämään. Näennäisestä asiakaskeskeisyydestä huolimatta työ oli viranomaiskeskeistä.
Professori Bo Edvardsson puolestaan on kiinnittänyt huomiota lastensuojelun selvityksistä löydettyyn laajamittaiseen fabrikointiin. Hänen tutkimansa lastensuojelun selvitykset eivät perustuneet objektiiviseen tosiseikkaselvittelyyn vaan muistuttivat enemmän syytekirjelmiä, joissa oli sellaisia tyypillisiä piirteitä kuin yksipuolinen valikointi, epäluotettavuus, toistaminen ja tietojen epämääräisyys.
Lastensuojelun asiakirjojen perusteella tehdyt yleistykset asiakkaista ovat puutteellista ammatillisuutta /asiantuntijuutta ja mentalisaation häiriö
Sosiaalityön asiakkaiden elämäntilanteita, kokemuksia tai tarpeita sen paremmin kuin sosiaalityön laatua ja vaikuttavuutta ei voida tutkia luotettavasti, jos sosiaalityön tutkimusaineistoksi kelpuutetaan yksinomaan sosiaalityöntekijöiden tarinallistettu ja subjektiivinen huolimonologi tai heidän puuttumisensa ja päätöstensä oikeuttamiseksi laaditut asiakirjat.
Kun palvelujen arviointiin käytettävät välineet kartoittavat palvelun sisällön kannalta epäolennaisia seikkoja tai pahimmillaan jättävät sisällön kokonaan huomioimatta, palvelutuotantoa voidaan ryhtyä ohjaamaan väärillä kriteereillä väärään suuntaan.
Juuri näin on käynyt asiakassuunnitelman kohdalla, josta on tullut lastensuojelutyön arvioinnin välineen sijaan sosiaalityöntekijän päätösten oikeuttamisen väline.
Asiakassuunnitelmien kuten muidenkin lastensuojelun dokumenttien keskeinen ja usein ainut funktio tuntuu olevan legitimoida lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden oikeus puuttua puuttumista vastustavan lapsen ja vanhemman elämään ja olla siinä läsnä eli oikeuttaa sosiaalityöntekijöiden haluttomuus ja/tai kyvyttömyys erottaa omia tarpeitaan asiakkaiden tarpeista ( =mentalisaation häiriö).
Jos asiakas toimisi suhteessa lapseensa samalla logiikalla kuin sosiaalityöntekijä suhteessa asiakkaaseensa tai sosiaalityön tutkija suhteessa aineistoonsa, häntä syytettäsiiin puutteellisesta vanhemmuudesta, lapsen kasvun ja kehityksen vaarantamisesta ja mentalisaation häiriöstä.
Lastensuojelun omalle diskurssille käännettynä kuvitelma siitä, että yksinomaan sosiaalityöntekijöiden laatimien asiakirjojen avulla voitaisiin tutkia asiakkaita on sosiaalityön kehittämisen vaarantamista ja osoitus puutteellisesta ammatillisuudesta ja kertautuneesta mentalisaation häiriöstä eli siitä, että tutkija on kyvytön erottamaan omia halujaan, tarpeitaan ja päämääriään mentalisaatiokyvyttömien sosiaalityöntekijöiden haluista, tarpeista ja päämääristä.
Pitäisikö myös sosiaalityön tutkimus ottaa huostaan ja antaa positivistisemmille, sosiaalityön tiedon kasvun ja kehityksen takaaville tutkijoille ? Sosiaalityön tiedonmuodostuksessa avohuollon tukitoimet ( asiakasosallisuus ja -palaute) ovat selvästikin osoittautuneet riittämättömiksi, toimimattomiksi ja mahdottomiksi toteuttaa.
☞ Anonymous tutkii lastensuojelun laittomuuksia - liity mukaan!
☞ Moniongelmaisia perheitä vai ongelmiin keskittyviä viranomaisia?
☞ Koulukiusaamisesta yhteisölliseen huoltokiusaamiseen
☞ Lastensuojelu myönteisessä muutoksessa
☞ Miten toipua palvelujärjestelmän väkivallasta?
☞ Mielivaltainen oikeusjärjestelmä tuomitsee 4-vuotiaan elinkautiseen rikoksista, jotka hän on toteuttanut vuoden ikäisenä
☞ Vihapuhe ja -käytännöt tutkittava puolueettomasti
☞ Sosiaalihuoltolain henkilökunnan ilmoitusvelvollisuuden esteet
☞ Turkulaisia vanhuksia pahoinpideltiin vuosia- kerro tietosi!
☞ Vihapuhe sosiaalityössä
☞ Mitä vihapuhe on?