Ammattikorkeakoulut ja järjestöt bisneksen palveluksessa

Mitä ja kenen tietoa järjestöt ja ammattikorkeakoulut levittävät?

Ongelma, riski tai häiriö on ajallisesti ja paikallisesti vaihteleva ja muuttuva käsite, jonka määrittely on sidoksissa politiikkaan ja markkinoihin, jotka puolestaan määrittävät lainsäädäntöä, lain tulkintoja ja toimintakäytäntöjä.

Tutkijat tietävät, että väestöä koskevat muutokset ovat hitaita eikä niillä voi selittää esim. äkillistä lastensuojelun tai psykiatrian asiakasmäärien kasvua. Kasvavat lastensuojelun ja psykiatrian markkinat sen sijaan tarvitsevat ja tuottavat lisää asiakkaita, ongelmia ja tehtäviä kasvunsa, rahoitusvaateidensa ja olemassaolonsa oikeuttamiseksi.

On huolestuttavaa, jos kansalaiset ja päättäjät omaksuvat markkinapropagandan, jonka tarkoitus on korvata julkiset peruspalvelut lastensuojelun ja psykiatrian yksityisillä erityispalveluilla ja lisätä lääkkeiden myyntiä.

Monet valistuneet kansalaiset ja tutkijat ovat ihmetelleet, miksi lastensuojelun ja psykiatrian asiakasmäärää ja kehitystä tulkitaan lasten ja perheiden ongelmien välittöminä kuvina. Samoin yllättävää on tarve psykologisoida ja yksilöllistää rakenneongelmia; lastensuojelussa käytössä oleva sanasto on enemmän yksilöiden puutteita kuin suhderakenteita konteksteissaan kuvaavaa.

Valitettavasti Suomessa järjestöt, päättäjät ja sosiaalialan toimijat ovat lähteneet joukolla sijaishuollon ja psykiatrian edunvalvojiksi ja markkinoijiksi.
Esimerkiksi riskiperheen käsitteeseen törmää jatkuvasti lastensuojelun ja terveydenhuollon teksteissä ja koulutuksissa. Leimaavaa ja poliittisia tarkoitusperiä palvelevaa riskiperheen käsitettä käyttävät mm. omia sijaishuoltopalvelujaan kaupittelevat ja lastensuojelun edunvalvontahanketta lobbaavat Nuorten Ystävät ry, SOS- lapsikylä ry, Diakonissalaitos Oy ja Pelastakaa Lapset ry. Käsitettä viljelevät myös Mannerheimin Lastensuojeluliitto (MLL), Pesäpuu ry, Hoitotyön Tutkimussäätiö (Hotus), THL ja Lääkäriliitto.

Riskin osoittimet vaihtelevat asiantuntijoiden mukaan. Riski voi olla mm. monilapsisuutta, yksinhuoltajuutta, uusperheellisyyttä, vanhempien nuoruutta, vanhuutta tai pienituloisuutta. Riskiperheiden määritelmiin mahtuvat kaikki suomalaiset perheet.

Perhekotiyrityksiään pyörittäviä sijaisperheitä ei kuitenkaan koeta riskeiksi, ei siinäkään tapauksessa, että sijoitetut raportoivat väärinkäytöksistä ja väkivallasta. 

Ammattikorkeakoulut ja järjestöt lääketeollisuuden ja sijaishuollon edunvalvojina ja viestinviejinä

Järjestöt ja etenkin ammattikorkeakoulut tuntuvat nielaisseen tutkimustietoon perustumattoman väitteen lasten ja nuorten lisääntyneistä mielenterveysongelmista, joilla oikeutetaan lasten ja nuorten turhia ja usein vahingollisia psyykelääkityksiä ja sijoituksia.

Valheellista väitettä lasten ja nuorten lisääntyneistä mielenterveysongelmista ja/tai sijoitustarpeesta toistelevat lähes kaikki ammattikorkeakoulut ja lastensuojelujärjestöt (erityisesti Mannerheimin Lastensuojeluliitto, MLL) ja liian monet toimittajat ja sosiaalityön opinnäytetöitä yliopistoille rustaavat tulevat sosiaalityöntekijät.

Tutkijoille on selvää, että sen paremmin lastensuojelun kuin psykiatrian asiakasmäärien kasvua ei voi eikä tule selittää yksilöiden ominaisuuksilla.

Päivi Santalahti ja Andre Sourander (Onko lasten psykiatrinen sairastavuus lisääntynyt?, Duodecim 13/2008, s. 1499-1506) toteavat lääkehoidon määrän lisääntymisen heijastavan selkeästi hoitokulttuurin eikä psyykkisten oireiden määrän muutosta. Kirjoittajat tuovat esiin myös sen mielenkiintoisen seikan, että Suomessa on kansainvälisesti katsottuna paljon lastenpsykiatreja suhteessa väkilukuun. Toimittaja Marko Hamilo ja tutkija Janne Kivivuori ovat kiinnittäneet huomiota freudilaisen psykokulttuurin erityisasemaan suomalaisessa terveydenhoidossa (Kivivuori 1992; Hamilo 2007). Johanna Hiitolan mukaan huostaanotto- oikeudenkäynneissä vedotaan yhä useammin lasten ja vanhempien mielenterveyshäiriöihin (Hiitola & Heinonen, huostaanotto ja oikeudellinen päätöksenteko, hallinto-oikeuksien ratkaisut huostaanottoasioissa, 2008) mutta huostaanottojen keskeisiksi arviointikriteereiksi nousi kuitenkin konkreettisten tapahtumien tai lapsen laiminlyönnin sijaan usein vanhempien ”kunnollisuus” esim. koulutus, varallisuus ja etninen tausta (Hiitola, 2015 ). Myös yhteisöterveyden ylilääkäri, dosentti Kristina Kunttu on harmitellut sitä, että nuorten mielenterveysongelmia paisutellaan ja että yhteiskunnassa on harha siitä, että opiskelijoiden mielenterveysongelmat olisivat lisääntyneet.


Ben Fuhrmanin mukaan ”Psykiatrista hoitojärjestelmää ei ole milloinkaan luotu asiakkaita varten. Se on pikemminkin keskinäisen kädenväännön tuloksena syntynyt eri ammattiryhmien etuja ja uskottavuutta palveleva alati muuttuva rakennelma, jonka tehtävänä ei ole auttaa asiakkaita/potilaita parantumaan vaan edistää työntekijöiden hyvinvointia ja arvostusta yhteiskunnassa.”


Furman kertoo kuinka ”uusi ja uljas DSM-III luokitus synnytti vaikutelman, että siinä listatut psykiatriset häiriönimikkeet numerokoodeineen ja kriteereineen olivat spesifejä toisistaan selkeästi erotettavissa oikeasti olemassa olevia häiriötiloja. Todellisuudessa diagnostical and statistical manual of mental disorders III oli pelkkä epätieteellinen kyhäelmä, lukemattomien äänestysten ja kädenvääntöjen tulos, professorien keskenään kasaan harsima kompromissi, joka tuotti Amerikan psykiatriyhdistykselle miljoonia ja antoi psykiatrialle sitä statusta ja uskottavuutta, jota vailla se oli.

Samalla psykiatreista tuli lääketeollisuuden hyvin palkattuja juoksupoikia, joiden tehtäväksi tuli viedä biologisen psykiatrian lääkekeskeistä ”ilosanomaa” niin muille lääkäreille kuin myös suurelle yleisölle ja uskotella, että lääketeollisuuden kilvan kehittämät erilaiset aivotoimintaan vaikuttavat kemikaalit olivat psykiatristen sairauksien täsmälääkkeitä.”

Furmanin mukaan biologisen psykiatrian myötä sekä aikuisten että lasten diagnosoiminen ja systemaattinen lääkitseminen on saanut epidemiologiset mittasuhteet. Olemme luoneet järjestelmän, jossa kukaan ei saa ongelmiinsa mitään apua ilman diagnoosia – ja diagnoosin saaminen taas johtaa aina ihmisen lääkitsemiseen.

Samat havainnot pätevät sosiaalityöhön, erityisesti lastensuojeluun.

Jos ammattikorkeakouluista valmistuvien tai järjestöissä työskentelevien asiantuntijoiden
tietopohja perustuu pääasiassa lääketeollisuuden ja sijaishuoltobisneksen markkinointiviestintään, vaarantuu niin asiakkaiden oikeus- kuin potilasturva.

Lokakuun Liike aikoo tulevaisuudessa nostaa esiin esimerkkejä järjestöjen ja ammattikorkeakoulujen harjoittamasta lääketeollisuuden ja sijaishuollon markkinointiviestinnästä.

Toivottavaa olisi, että myös järjestöissä ja ammattikorkeakouluissa alettaisiin kiinnostua tutkimustiedosta.
Jos puolueettomina opetus- ja tutkimustahoina esiintyvät oppilaitokset ja kansalaisjärjestöinä esiintyvät sijaishuollon ja psykiatrian piiloyritykset tarjoavat tietona sijaishuollon ja psykiatrian markkinointiviestintää, ne voisivat hankkia myös rahoituksensa edellämainituilta.